Työntekijöiden vallankumous

syyskuu 23, 2019

Tässä on seitsemäs artikkeli sarjassa, joka käsittelee kommunismin sortumisen taustalla olevaa hengellistä vallankumousta kolmekymmentä vuotta sitten:

Kaksi vuotta sen jälkeen kun paavi Johannes Paavali II vietti messua satojen tuhansien puolalaisten maantovereidensa kanssa Voiton aukiolla Varsovassa, löysin itseni Puolan pääkaupungista puhumassa opiskelijakonferenssissa.

Oli vappuviikonloppu vuonna 1981 ja pakollinen osallistuminen jokavuotiseen paraatiin oli poistettu.

Paraati sai osakseen vain vähän huomiota. Sen sijaan väkijoukot tungeksivat tapahtumiin, jotka Solidaarisuus- liike oli järjestänyt. Kyseinen liike oli kasvanut vuotta aikaisemmin kymmeneen miljoonaan jäseneen.

Paavin ensimmäinen matka kesäkuussa 1979 oli ollut käännekohta. Yhdeksän päivän aikana oli pidetty julkisia tapahtumia, jotka keskittyivät voimakkaasti totuuden, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien teemoihin. Tämä oli luonut toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Puolalaiset olivat ymmärtäneet “kuinka suuri lukumäärä ja kuinka vahvoja ‘me’ (kansa) oli ja kuinka harvoja ja heikkoja hallinnon ‘he’ olivat”. ‘Me’ olivat ne, jotka eläisivät totuuden, ihmisarvon ja solidaarisuuden puolesta. ‘He’ olivat niitä, jotka käsittelivät ihmisiä esineinä, tuotantoyksikköinä ja valtion välineinä.

Vierailu oli laskenut perustukset moraaliselle vallankumoukselle, jonka ihmiset, jotka olivat juuri tutustuneet solidaarisuuteen, laittoivat toimeen. ‘Solidaarisuus’, katolisen sosiaalisen opetuksen pilari, joka nousi ihmisten yhteisestä alkuperästä Luoja Jumalassa, merkitsi sitä, että ihmisten tuli etsiä kokonaisuuden yhteistä hyvää.

Elokuussa 1980 hintojen voimakas nousu oli saanut aikaan työntekijöiden lakkoja, kuten aikaisemminkin vuosina 1956, 1970 ja 1976, kun lakkojen väkivaltainen kukistaminen oli johtanut kuolemantapauksiin. Tällä kertaa toisinajattelijaälyköt liittyivät työntekijöihin Gdanskissa. Telakan sähkömiehen, Lech Walesan, johtamana, itsenäinen, laiton ammattiliitto Solidarność aloitti toimintansa.

Vatikaani II:ssa katolinen kirkko oli julistanut oikeuden perustaa yhdistys taloudellisen elämän järjestämiseksi, joten Solidarnośćilla oli kirkon tuki.

Optimismi

Kommunistihallinnolle Solidarność oli kaksinkertainen uhka. Se ei ollut pelkästään itsenäinen liitto järjestelmässä, jossa kaikki oli valtion kontrolloimaa vaan se oli työntekijöiden liitto, joka kapinoi nk. ‘työntekijöiden valtiota’ vastaan. Se paljasti kommunistisen väitteen työntekijöiden edustamisesta valheeksi.

Ensin hallinto koki julkista painostusta tunnustaa liitto mutta neuvostojohtajat Kremlinissä ottivat asian vakavammin ja painostivat puolalaista hallitusta palauttamaan ’normaalitila’.

Kun saavuin Varsovaan toukokuussa 1981, ilmapiiri oli yhä optimismin ja toivon täyttämä. Punavalkoisia Solidarinośćnäkyi joka puolella. Walesan kasvot, sekä hänen mursuviiksensä, olivat tulleet tunnetuiksi median kautta joka puolella maailmaa.

Kun kysyin euforisilta opiskelijoilta, mitä he tekisivät jos ja kun venäläiset panssarivaunut saapuisivat, he nauroivat ja sanoivat: ”Me vain kääntäisimme kaikki tienviitat toisin päin!” Sekä minun että autokuskini näkökulmasta Varsova vaikutti tuomitulta kärsimään Budapestin (’56) ja Prahan (’68) kohtalot.

Seuraavana aamuna syödessämme aamupalaa hotellin ruokailusalissa, pieni miesten ja naisten ryhmä astui sisään ja istuutui viereiseen pöytään.

Tunnistin heti mursuviikset keskustelun keskellä. Tässä oli kommunistimaailmaa ravisteleva telakan sähkömies, neuvonantajaryhmänsä seurassa!

Vastarinta

Mietin mitä hänelle tapahtuisi. Tultaisiinko hänet vangitsemaan, murhaamaan tai katoaisiko hän yksinkertaisesti jättämättä jälkeäkään? Hänellä totisesti oli vihollisia korkeissa asemissa. Tasan kaksi viikkoa myöhemmin nämä viholliset yrittivät murhata paavi Johannes Paavali II:n Roomassa.

Kun sotatilalaki julistettiin Puolassa seitsemän kuukautta myöhemmin, Solidaarisuus-liike kiellettiin ja Walesa sekä toiset johtajat vangittiin. Puolan kommunistipuolue löysi itsensä puolustusasemasta, kykenemättä kohtaamaan moraalista haastetta. ‘Kyseessä ei ollut sosialismia, jolla oli ihmisen kasvot’, siitä sanottiin, ‘vaan kommunismia, joka oli menettänyt muutaman hampaan’.

Vuosien kamppailu seurasi. Sen aikana katolinen kirkko kasvoi vastarintakirkkona ja tarjosi väkivallattoman vastustuksen, lohdutuksen ja toivon keitaita. Isä Jerzy Popieluszko aloitti kuukausittaisen ‘Messun isänmaalle’ sotatilalain julistamisen jälkeen. Tämä veti tuhansia ihmisiä ei pelkästään kirkon sisälle vaan jopa 12 000 henkilöä seisomaan ulkona, joskus lumessakin. “Valitsetko hyvän vai pahan puolesta, totuuden vai valheen, rakkauden vai vihan?” hän haastoi seurakuntiaan.

Kahden vuoden sisällä isä Jerzy murhattiin brutaalisti. Hänen hautajaisissaan Walesa, joka oli vapautettu, kehotti ihmisiä pitäytymään väkivallasta. Popieluszkon haudasta tuli pyhiinvaelluskohde, keskeinen paikka kansalliselle liikkeelle, jonka kantavina ajatuksena olivat vastarinta, solidaarisuus ja väkivallattomuus.

Paavin vierailut vuonna 1983 (jolloin hän henkilökohtaisesti tapasi Walesan) ja vuonna 1987 jatkoivat agitoimista Solidaarisuuden tunnustamisen puolesta, mikä lopulta tapahtui helmikuussa 1989.

Solidarinośćin ehdokkaat saivat nyt vapaasti osallistua vaalikilpailuun ja voittaa itselleen enemmistön paikkoja eduskunnassa. Walesan entinen neuvonantaja, Tadeusz Mazowiecki, nimitettiin pääministeriksi.

Seuraavana vuonna, työntekijöiden vallankumouksen huipennukseksi Lech Walesa valittiin demokraattisen Puolan ensimmäiseksi presidentiksi – asia, josta en olisi osannut edes uneksia sinä aamuna Varsovan ruokailusalissa.




Vastaa