Tässä on kahdestoista artikkeli sarjassa, joka käsittelee kommunismin sortumisen taustalla ollutta hengellistä vallankumousta kolmekymmentä vuotta sitten.
Vuoden 1988 kristinuskon tuhatvuotisjuhla Neuvostoliitossa oli voimakas katalysaattori, joka vauhditti sekä kommunismin että valtakunnan loppua.
Vuonna 988 Vladimir Suuri, Kiovan suuriruhtinas, kääntyi slaavilaisesta pakanauskosta kristinuskoon sen jälkeen kun hän oli vakiinnuttanut valtansa nykyisen Valkovenäjän, Venäjän ja Ukrainan alueilla. Suuri patsas Pyhästä Vladimirista seisoo Dnepr-joen rannalla Kiovassa, lähellä paikkaa, jossa hänen uskotaan saaneen kasteensa.
Huhtikuussa 1988 Mihail Gorbatšov, kommunistipuolueen pääsihteeri, suostui Venäjän ortodoksipatriarkan Pimenin pyyntöihin palauttaa kirkon rakennukset, avata luostarit jälleen ja löysätä sekä omantunnon vapauden että jumalanpalvelusvapauden rajoituksia. Vastatoimena Gorbatšov halusi kristittyjen tukevan hänen perestroikan (uudelleen rakentaminen) politiikkaansa, johon sisältyi glasnost (avoimuus) ja demokratizatsia (demokratisaatio). Hänen valitsemisestaan lähtien, vuonna 1985, Gorbatšovoli suostunut suuriin muutoksiin vastauksena hiipuvaan neuvostosysteemiin. Hän yritti kulkea kohti ‘sosialismia, jolla on ihmisen kasvot’.
Hän hyväksyi myös tarpeen lopettaa kylmä sota, sillä Neuvostoliiton piti investoida 20 prosenttia bruttokansantulostaan puolustukseen, verrattuna USA:n kuuteen prosenttiin ja Euroopan kansojen kolmeen tai neljään prosenttiin.
Vuonna 1988 hän kirjoitti tarpeesta ‘nostaa yksilö hengellisesti kunnioitten tämän sisäistä maailmaa ja antaen hänelle moraalista voimaa’. Hänen äitinsä, harras ortodoksiuskova, oli kastanut hänet vauvana. Hänen isovanhempansa pitivät ikoneita piilossa Leninin ja Stalinin valokuvien takana.
Vuoden 1992 haastattelu paljasti hänen avoimuutensa uskon ihmisiä kohtaan, kun hän sanoi: ‘Olen ateisti…mutta olen pitkään saanut lohtua Raamatusta. Uskonnollisen kokemuksen huomiota jättäminen on tuonut suuria menetyksiä yhteiskunnalle.’ Hän tiesi tarvitsevansa kirkon tuen, jos hän halusi perestroikanmenestyvän.
Avoin ovi
Kenties hän avasi oven pidemmälle kuin oli tarkoittanut. Kyseisen muistovuoden aikana kristilliset johtajat ympäri maailmaa, mukaan lukien suuri delegaatio Vatikaanista, kohdistivat huomionsa Neuvostoliittoon. Maailma seurasi presidentti Reaganin puhuessa uskonnollisesta vapaudesta hänen vieraillessaan entisöidyssä Danilovin luostarissa, Venäjän Ortodoksikirkon keskuksessa, Moskvajoen rannalla Moskovassa. Sinä kesänä tuhannet baptistit ja toiset uskovat kerääntyivät Kiovassa Vladimirin kasteen paikalle.
Kirkot täyttyivät niin paljon, että uskovia pyydettiin antamaan ei-uskoville tilaa istua sisällä. Tuhannet marssivat yhdessä kaupungin keskustaan rukoilemaan pitkälle yöhön Leninin patsaan ympärille. Väkijoukot pakkautuivat teattereihin evankelioivia tapahtumia varten kahdeksan-päiväisen tuhatvuotisjuhlan aikana Moldovan pääkaupungissa. Monet kuulivat evankeliumin vapaasti saarnattuna ensimmäistä kertaa ja tuhannet tunnustivat vapaasti uskoaan sinä kesänä.
Epävirallinen riemuvuosikomitea, jota veti hyvin tunnetut uskonnolliset toisinajattelijat, pyysivät vapautusta kaikille mielipidevangeille, lakeja takaamaan uskonnon ja omantunnon vapauden ja oikeutta pitää seminaareja juhlien aikana. Ihmeellistä kyllä, he saivat mitä olivat pyytäneet.
Kristityt palautettiin terveydenhuollon piiriin; poliittiset ja uskonnolliset vangit vapautettiin; maastamuutto nopeutettiin uskonnollisen vainon uhreille; kirkon rakennukset avattiin jälleen. Näistä uusista vapauksista huolimatta, vanha väkivalta jatkui yhä joissakin paikoissa.
Ukrainan katolinen kirkko, jota myös kutsutaan Kreikan katoliseksi kirkoksi (katolinen uskossaan, bysanttilainen menoissaan), tuli keskipiste ukrainalaisille neuvostohegemonian ja Venäjän hegemonian vastustamiselle, kuten se oli tehnyt 1500-luvulta lähtien, kun se oli noussut puskuriksi ortodoksikirkon ja katolisen kirkon välillä.
Väkijoukot Kiovassa kokoontuivat tukemaan kirkkoa ilmaisten sekä uskonnollista että kansallismielistä intoa. Heidän lukumääränsä kaksinkertaistui kesäkuun 1989 100 000:sta marraskuun 200 000:n.
Samassa kuussa Gorbatšov tapasi Johannes Paavali II:n, joka kertoi Neuvostoliiton johtajalle venäjäksi: ‘Meidän tulee saavuttaa vapaus, demokratia ja yhteiskunta, joka arvostaa ihmisiä suurimpana arvona. Meidän tulee antaa ihmisille vapaus valita, mikä sisältää vapauden valita uskonto.’
Vallankaappaus
Vuosi 1989 oli ratkaiseva askel neuvostohegemoniasta DDR:lle, Puolalle, Unkarille, Tšekkoslovakialle, Romanialle ja Bulgarialle. Itsenäisyys neuvostotasavaltioille koitti kaksi vuotta myöhemmin. Baltian valtiot, Armenia ja Georgia olivat vapautumassa Neuvostoliiton otteesta ja jopa Venäjän tasavalta Boris Jeltsinin alla julisti suvereniteettinsa kesäkuussa 1990, mikä rajoitti Neuvostoliiton kontrollia.
Elokuussa 1991 varapresidentti Gennady Yanayev johti kovan linjan kommunistien ydinryhmää, joka halusi palauttaa vanhanaikaisen marksistikontrollin. Gorbatšovin lomaillessa Krimeassa, he ilmoittivat tämän olevan sairas ja julistivat hätätilan. He käskivät tankkeja ja sotajoukkoja piirittämään Valkoisen talon, (hallituksen rakennuksen Moskovassa), säätivät jälleen lehdistönvapautta koskevia rajoituksia, kielsivät mielenosoitukset ja julistivat ulkonaliikkumiskieltoja.
Kuitenkin väkijoukot, jotka kasvoivat tuhansiin, ympäröivät Valkoisen talon ja Jeltsin käski armeijan ja KGB:n yksiköt pitäytymään toimistaan. Kyseessä oli kohtalokas päätöksen hetki.
Joillakin kristityillä oli avainasema armeijan suostuttelemisessa perääntymään. Heidän joukkoonsa kuului Venäjän ortodoksipappi isä Aleksander Borisov, juuri valittu jäsen Moskovan kaupunginvaltuustoon, joka vakuutti valtuustolle, että heidän tuli vedota sotajoukkoihin, etteivät nämä hyökkäisi siviileihin. “Olette vastuussa Jumalan edessä. ‘Älä tapa.’”
Kristitty toisinajattelija Alexander Ogorodnikov, joka oli viettänyt yhdeksän vuotta vankilassa, oli ensimmäisiä, jotka kohtasivat eduskunnan ulkopuolella olevat sotilaat kirjoitettujen vetoomusten kanssa. Hän ja toiset alkoivat muodostaa ihmisketjun hallituksen rakennuksen ympärille. Jeltsin ja hänen hallituksensa jäsenet sekä toimittajat olivat sen sisäpuolella.
Papit jakoivat ehtoollisen mielenosoittajille, sillä he tiedostivat, että nämä voisivat helposti joutua tankkien murskaamiksi, jos kuskit tottelisivat määräyksiä. Ogorodnikov vetosivat upseeriin: “Älkää vuodattako venäläisen kansamme verta”. Vallankaappauksen toiseen päivään mennessä, kolme ihmistä oli tapettu luodeilla tai tankeilla.
Papin vaatteissaan isä Alexander auttoi jakamaan kolmekymmentä laatikkoa Uusia testamentteja sataa tankkia hoitaville sotilaille, jotka olivat piirittämässä hallituksen rakennusta. Hän teki ristin merkin joka kerta, kun hän lähestyi tankkia. Shirinai Dossova, dynaaminen evankelista ja seurakuntien aloittaja, jonka vaimoni kanssa tunnen henkilökohtaisesti, koputti peräänantamattomasti erään tankin luukun kanteen, kunnes hämmentynyt sotilas avasi sen ja näki Raamatun työnnettävän häntä kohti. “Aiotteko tappaa meidät?” hän kysyi. “Tässä kirjassa lukee, ettei saa tappaa!”
Kun hallituksen talon sähköt katkaistiin keskiyöllä toisena päivänä, hyökkäys vaikutti väistämättömältä. Mutta aamun koittaessa, hyökkäystä ei ollutkaan tullut. Sen sijaan tankit ja sotajoukot vetäytyivät. 48 tunnin sisällä vallankaappauksen johtajat olivat kaikki pidätettyinä. Joulukuuhun mennessä Neuvostoliitto oli hajonnut ja sen tilalle oli tullut Itsenäisten valtioiden yhteisö.
Myöhemmin pääsyyttäjä, joka selvitti vallankaappausta antoi Jeltsinille ja aseistamattomille puolustajille, jotka ympäröivät Valkoista taloa, tunnustusta siitä, että he olivat päihittäneet vallankaappauksen. Omatunto oli voittanut tankit.
