Kolmekymmentä vuotta sitten Itä-Saksan Leipzigissä pidettiin merkittävä tapahtuma, joka innoitti miljoonia maassa lähtemään kaduille ja vetämään Berliinin muuri maan tasalle tasan kuukausi myöhemmin.
Nikolaikirche oli paikka, jossa rauhallisen kapinaliike painostavaa kommunistihallintoa vastaan alkoi. Kirkko perustettiin noin vuonna 1165 kahden tärkeän (pohjois-etelä ja itä-länsi) kauppareitin risteykseen ja se sai nimensä kauppiaiden suojelupyhimyksen mukaan. Lutherin sanotaan saarnanneen täällä. Johan Sebastian Bach oli kuoronjohtaja ja urkuri vuodesta 1723 vuoteen 1750 ja monet hänen sävellyksistään kuultiin tässä kirkossa ensimmäistä kertaa.
Rauhan enkeli, joka oli alttarin yläpuolella, maalattiin vuosisatoja ennen kuin jumalanpalveluksia rauhan puolesta pidettiin joka maanantai-ilta kirkossa vuonna 1982. Protestiliike kilpavarustelua vastaan ja oikeudenmukaisuuden sekä ihmisoikeuksien puolesta alkoi kasvaa DDR:ssä (Itä-Saksassa). Kirkosta tuli tämänkaltaisen tyytymättömyyden keskipiste, johon sisältyi agitointi maastamuuton oikeuden puolesta. Uskovat ja ei-uskovat yhtä lailla rukoilivat, keskustelivat ja opiskelivat vanhan testamentin profeettojen ja Jeesuksen opetusten merkitystä nykyajassa. Kirkko oli ainut DDR:n instituutio, joka tuntui tarjoavan suojaa Stasilta (State Security Police).
RADIKAALI IDEA
Nikolaikirchen pappi, Christain Führer, nautti tilaisuudesta puhua tarkasti kuuntelevalle yleisölle vuorisaarnasta. Hän myös julkisesti tuki niitä, jotka halusivat muuttaa maasta. Mutta myöhään kesällä 1988 mennessä radikaalimpi ajatus oli saanut jalansijaa: pysyä maassa ja agitoida vapaan ja demokraattisen Saksan puolesta.
Helmikuussa 1989 poliisi hajotti mielenosoituksen, joka vaati demokratiaa ja vapautta. Mutta Friedensgebete jatkoi kasvamistaan ja, kevääseen mennessä, viranomaiset pitivät rukouskokouksia uhkana. Autoja estettiin pääsemästä kirkolle. Jopa lähimmät moottoritien liittymät suljettiin tai niillä järjestettiin laajat tarkistukset.
Syksyyn 1989 liike oli saavuttamassa huippunsa. Nikolaikirche oli yhä avoin kaikille: todellisille palvojille, tyytymättömille, uteliaille, Stasille ja heidän yhteistyökumppaneilleen, kaikki kokoontuivat ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen avoimien käsien alla. Kukat koristelivat kirkon ikkunat; kynttilöiden valtasivat rakennuksen toivon hiljaisina merkkeinä.
Rauhan henki hallitsi kaikkialla. Väkijoukot jatkoivat kokoontumistaan kirkossa. Jotkut vaativat vapautta lähteä maasta; toiset julistivat sitoumuksensa jäädä. Viranomaiset yrittivät painostaa kirkon johtajia rauhan rukouksien lakkauttamiseen. Poliisi ympäröi kirkon ja alkoi tehdä brutaaleja pidätyksiä. Joka maanantai enemmän pidätyksiä tehtiin, silti lisää vierailijoita tulvi kirkkoon, ylittäen sen 2000 istuinta.
25. syyskuuta pastori Christoph Wonneberger kritisoi saarnassaan valtion väkivaltaa ja vaati demokraattista muutosta rauhallisin keinoin. Jumalanpalveluksen jälkeen väkijoukot kävelivät kaupungin kehätien ja heidän tukensa kasvoi, kunnes heitä oli 8000. Seuraavana maanantaina, 2. lokakuuta 20 000 marssi Thomaskircheen kaupungin toisella laidalla, missä mellakkapoliisi kohtasi heidät kilpien, kypäröiden ja pamppujen kanssa.
PROVOSOINTIA
Lokakuun 7. päivä oli DDR:n 40. vuosipäivä, tilaisuus laajalle protestille. Poliisi kulki mielenosoittajien joukossa, pidätti monia heistä ja raahasi heidät hevostalleille.
Kaksi päivää myöhemmin, 9. lokakuuta, tuhat stasiyhteistyökumppania lähetettiin Nikolaikirchelle ‘estämään provokaatioita’. Alkuiltapäivään mennessä 600 heistä oli ottanut paikkansa kirkon sisällä. Iltapäivän puoleenväliin mennessä kirkko oli täynnä ja myöhästyneet täyttivät seitsemän muuta kaupungin kirkkoa iltapäivän viiteen mennessä.
Rukouksien jälkeen 2000 osallistujaa astui ulos kynttilöiden kanssa ja kohtasi 10 000 rauhan puolesta protestoijaa ulkona. Odottavat sotilaat, puolisotilaalliset ja poliisit alkoivat kulkea väkijoukon sekaan provokaatiota etsien mutta kukaan ei suostunut reagoimaan väkivallalla.
Pfarrer Führer kuvaili, mitä tapahtui: ‘Jos kannat kynttilää, tarvitset kahta kättä. Sinun täytyy estää kynttilä sammumasta. Et voi pitää kiveä tai nuijaa kädessäsi. Ja ihme tapahtui. Jeesuksen väkivallattomuuden henki otti massat valtaansa ja siitä tuli käsin kosketeltava rauhallinen voima. Sotilaalliset joukot, teollisuusarmeijan ryhmät ja poliisilähestyivät,ryhtyivät keskusteluihin ja sitten vetäytyivät. Se oli ilta Herramme Jeesuksen Kristuksen hengessä, sillä ei ollut voittajia eikä voitettuja, kukaan ei saanut toisesta voittoa, kukaan ei menettänyt kasvojaan.’
Myöhemmin Stasin johtaja myönsi: ‘Olimme valmistuneita kaikkeen paitsi rukouksiin ja kynttilöihin.’
Seuraavana maanantaina 150 000 kurinalaista mielenosoittajaa kulki kaupungin halki. Seuraavalla viikolla heitä oli 300 000. Liike, joka oli rukouksen, Jeesuksen opetusten ja kirkon johtajien rohkeuden (seistä totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta) innoittama levisi maan halki.
Huolimatta Eric Honeckerin väitteestä 7. lokakuuta 40-vuotismuistopäivänä – että Berliinin muuri kestäisi toiset sata vuotta – se kesti tuskin kuukauden. Rakkauden, totuuden ja oikeudenmukaisuuden pehmeät voimat olivat vihdoin voittaneet erimielisyyden, petoksen ja epäoikeudenmukaisuuden fyysiset ilmaisut.
