Tässä on kuudes artikkeli sarjassa, joka käsittelee kommunismin sortumisen taustalla ollutta hengellistä vallankumousta kolmekymmentä vuotta sitten:
1900-luvun suurin ja odottamattomin tapahtuma oli kenties Neuvostoliiton väkivallaton sortuminen. Mutta kuinka se tapahtui?
Mihail Gorbatšov, Neuvostoliiton kahdeksas ja viimeinen johtaja myönsi vapaasti, että valtion sortuminen olisi ollut mahdotonta ilman paavi Johannes Paavali II:ta.
Kenraali Jaruzelski, Puolan viimeinen johtaja, sanoi, että paavin vierailu Varsovaan vuonna 1979 oli sytytin, joka levitti vallankumouksen Puolasta Moskovan sydämeen.
Vaclav Havelille paavin matka Puolaan oli ‘ihme’, joka oli merkittävämpi kuin mitään, mitä maailman johtajat olivat saaneet aikaan.
Kun Karol Wojtylasta tuli paavi Johannes Paavali II 16. lokakuuta 1978, Puolan kommunistijohto alkoi pelätä. He tunsivat hänet hyvin. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin he olivat tukeneet hänen nimittämistään Krakovan apulaispiispaksi. He tunsivat hänet älykkäänä, miellyttävänä, avaramielisenä ja kompromissiin avoimena henkilönä. Hän ei ollut vielä poliittisesti sitoutunut eikä radikaali. He luulivat, ettei hänellä ollut järjestely- tai johtajuuskykyjä ja että häneen olisi helppo vaikuttaa. Tämän takia Wojtyla oli seitsemäntenä puolalaisen priimas Wyszyńskinkandidaattilistalla.
Paljon myöhemmin kenraali Jaruzelski myönsi, kuinka suuresti hänen kommunistiset työtoverinsa olivat aliarvioineet häntä pitämällä hänen edellään olevia piispakandidaatteja valtionvastaisina. He tukivat Karol Wojtylaa. “Pyhä Henki toimii ihmeellisillä tavoilla”, hän vitsaili.
Uudistuminen
Wojtylan läheiset ystävät kertoivat hänen alkuun pelänneen politiikkaa. 70-luvulla hän ymmärsi kuitenkin, että kaikki oli poliittista totalitaarisessa valtiossa. Hänen uransa kehittyi hengellisessä ilmapiirissä, jota kardinaali Wyszyński oli merkittävästi muokannut. Kommunistit olivat vanginneet hänet vuonna 1953 ja hän oli viettänyt vankilavuotensa kirjoittamalla kirjoja ja suunnittelemalla kansallista strategiaa pastoreiden uudistumiselle. Hänen vapautuksensa jälkeen vuonna 1956 Wyszyński oli aloittanut Suuren Novenan, yhdeksän vuoden hengellisen uudistuksen. Sen tuli huipentua vuonna 1966, puolalaisen kristinuskon tuhatvuotisjuhlaan. Joka vuosi eri teemasta (usko, kymmenen käskyä, perhe-elämä, moraalinen elämä, sosiaalinen oikeudenmukaisuus…) tuli koko kansan opetuksen keskipiste. Juhlavuonna kardinaali oli koonnut satojen tuhansien ihmisten väkijoukkoja ennennäkemättömään näytökseen omistautumisesta kirkkoa kohtaan ja uudistettuun, kristinuskoon juurrutettuun kansalaisuuden kokemukseen.
Tämä oli merkittävä käännekohta maan taistelussa kommunismia vastaan. Isä Blachnickin karismaattisen johtajuuden alaisuudessa olevat Oasis-kesäleirit olivat osa uudistusliikkeitä, jotka auttoivat laskemaan moraalisia perustuksia. YWAMilaisia kutsuttiin puhujiksi näille leireille 70- ja 80-luvuilla.
Wojtylan omaa poliittista kehitystä kuvaa kamppailu rakentaa kirkko Nowa Hutassa, kommunistien rakentamassa paratiisikaupungissa Leninin terästehtaan työntekijöille 1950-luvulla. Työntekijöiden oletettiin olevan ateisteja, joten kirkko ei kuulunut kaupunkisuunnitelmaan. Työntekijät olivat kuitenkin toista mieltä. Heidän piispansa Wojtyla taisteli heidän oikeutensa puolesta saada kirkko. Vuosi toisensa jälkeen hän ja toiset papit saarnasivat ja viettivät messua kesäisin ja talvisin avoimella pellolla –paikalla, jonne kirkko piti rakentaa. Ristejä pystytettiin määrätylle alueelle. Ne jyrättiin öisin, mutta ne ilmestyivät taas joitakin päiviä myöhemmin. Lopulta auktoriteetit suostuivat kirkon rakentamiseen – kaupungin ulkopuolella.
Wojtyla suostui kompromissiin. Melkein kaksikymmentä vuotta ensimmäisen luvan pyytämisen jälkeen, toukokuussa vuonna 1977, Karol Wojtyla vihkiarkkikirkon, symbolina kirkosta, joka pelasti ihmisiä kommunistijohdon myrskyistä.
Toivo
Seuraavana vuonna, ensimmäisenä ei-italialaisena paavina sitten hollantilaisen paavi Adrian VI:n (1522-1523), Johannes Paavali II julisti Pietarinkirkosta Roomassa sanoman, joka sai kommunistijohtajien sydämissä aikaan pelkoa: “Älkää pelätkö. Avatkaa ovet Kristukselle. Hänen pelastavalle voimalleen avata valtioiden rajat, taloudelliset ja poliittiset systeemit, kulttuurin, sivilisaation ja kehityksen valtavat kentät. Älkää pelätkö. Kristus tietää ‘mitä ihmisessä on’. Vain Hän tietää sen.”
Toivo valtasi puolalaiset joka puolella, kun he kuulivat ‘heidän’ paavinsa valinnasta, mutta samalla Varsovan hallitus ymmärsi, että heillä oli nyt voimakas vihollinen Roomassa. Hän kykeni herättämään syvän hurskauden ja patriotismin tunteita Puolan kansassa, kykeni paljastamaan kommunistisen valheen, kykeni edistämään todellista universalismia, vaihtoehtoista politiikkaa, joka perustui ihmiseen, joka oli luotu Jumalan kuvaksi, ja demokratiaan, joka todella edusti kansan ääntä.
He ymmärsivät liian myöhään aliarvioineensa Karol Wojtylaa. Johannes Paavali II toi mukanaan neljä henkilökohtaista vakaumusta: lännen keinotekoisen Jaltan jaon hylkäämisen vakavana epäoikeudenmukaisuutena; uskon, että länsi ja itä kuuluivat Euroopassa yhteen ruumiina, joka hengittää kahdella keuhkolla; puolalaisen patriotismin, ei kapeakatseisena nationalistina vaan internationalistina, joka uskoi Puolan kärsimyksellä ‘ristiinnaulittuna kahden varkaan välissä’ olevan lunastavaa arvoa koko maailmalle.
Ja usko, että kolmannen vuosituhannen valkenevan aamun tuli olla tilaisuus ihmishengen uudistukselle, joka perustuisi ‘totuuteen ihmisestä’.
Hän suunnitteli ensimmäisen matkansa Puolaan vuoden 1979 toukokuuta varten, pyhän Stanislauksen, puolalaisen kuningas Boleslaw II Anteliaan henkilökohtaisesti surmaaman marttyyrin 900-vuotismuistojuhlaa varten. Symbolismin säikäyttämä kommunistihallinto kieltäytyi kutsumasta hänet. Paavi neuvotteli vierailun kuukautta myöhemmäksi. Sen aikana hän saarnasi kolmekymmentä kaksi saarnaa yhdeksän päivän aikana: perusihmisoikeuksien kunnioituksesta, johon sisältyi kansan oikeus vapauteen; ja seurakunnan roolista auttaa tekemään miehistä ja naisista toistensa, perheidensä ja yhteiskuntansa omistautuneita palvelijoita.
Monet pitivät tätä vierailua, ensimmäistä useista, Jaltan imperialistisen järjestelmän lopun alkuna Stalinin valtakunnassa.
Se, mitä Havel kuvaili ‘ihmeeksi’ osoittautui poliittiseksi, psykologiseksi, moraaliseksi ja hengelliseksi maanjäristykseksi, hetkeksi, jona miljoonat puolalaiset päättivät elää ‘ikään kuin’ he olivat vapaita. Vuoden sisällä jotkut heistä tulivat käytännössä toimimaan tämän uuden vakaumuksen mukaan solidaarisuusliikkeessä nimeltä Solidarność.
Oxford professori Timothy Garton Ash sanoikin seuraavasti: “Ilman paavia, Solidaarisuutta ei olisi ollut. Ilman Solidaarisuutta Gorbatšovia ei olisi ollut. IlmanGorbatšovia, kommunismi ei olisi sortunut.”
