Helluntai on hyvä hetki tarkistaa sydämemme tila sen varalta, että siellä olisi piilevää nationalismia.
Luukkaan kuvaamat tapahtumat Apostolien tekojen ensimmäisissä luvuissa muistuttavat meitä, että Jumalan päämäärä ihmiskunnan historiassa on koota monikansallinen maailmanlaajuinen kirkko: “kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista” kuten Johannes kirjoittaa Ilmestyskirjassa (5:9).
Hengen vuodatus synnytti tämän sateenkaarikirkon, kun juutalaiset ja käännynnäiset, mukaan lukien kreetalaiset ja arabit, “kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on”kuulivat opetuslasten ylistävän Jumalaa omien kotimaidensa kielillä.
Pietari nousi selittämään, että kyseessä oli se, mitä profeetta Joel oli ennustanut tapahtuvaksi “viimeisinä päivinä”.
Selvästi olemme siis olleet viimeisissä päivissä helluntaista lähtien. Tämä oli myös selvästi vain profetian toteutumisen alkua. Pyhä Henki tullaan vielä vuodattamaan kaiken lihan päälle. Tulossa on vielä paljon enemmän – jotain, jonka tulisi innostaa meitä.
Sen tulisi myös varoittaa meitä Atlantin molemmin puolin poliittisilla lavoilla saarnattua uskonnollista nationalismia vastaan. Elämme jossain Apostolien tekojen toisen luvun ja Ilmestyskirjan viidennen luvun välimaastossa, osana prosessia, jossa seurakunnasta tulee kasvavan monikulttuurinen.
Uusi Jerusalem tulee olemaan monikansallinen ja monikielinen sekä täysin keskittynyt Häneen, joka sovittaa kaikki asiat taivaan alla ja maan päällä.
Inklusiivinen?
Kuitenkin näemme uskovien tekevän saman virheen, jonka takia profeetat ja Jeesus itse moittivat Israelia, eli etnosentrismin. Sen sijaan, että he hyväksyisivät Jumalan tarkoitusperät kaikkia ihmisiä varten, Israel keskittyi usein siihen, että oli valittu kansa. Liian usein he omaksuivat “Israel ensin” toimintatavan. Mutta he unohtivat valintansa syyn: kaikkien kansojen siunaaminen ja kansoille valona oleminen.
Tässä on vakava varoitus niille, joilla on kiusaus omaksua uskonnollinen nationalismi “kristillisen perinnön säilyttämiseksi”. Evankeliumi on inklusiivinen, tarkoitettu kaikille kansoille.
Se ei kuulu länsimaisille ekslusiivisella oikeudella. Olemme parempia ihmisiä, kun sitoudumme toisten hyvinvointiin, s.o. “lähimmäisemme rakastamiseen”. Olemme parempia kansoja, kun edistämme kansojen yhteisön yhteistä hyvää emmekä etnistä nationalismia, joka asettaa poliittiseksi päämääräkseen yhden kansan toisten yläpuolelle.
Kristittyinä me pyrimme seuraamaan evankeliumin ekslusiivisia väitteitä. Kuitenkin joukostamme ne, jotka asuvat kristinuskon muokkaamissa maissa (olkoon se ortodoksinen, katolinen tai protestanttinen) usein oletamme, että uskon ja nationalismin liitto on hyvä ja raamatullinen. Sillä “kristillisellä nationalismilla” on juurensa Rooman kääntymisessä kristinuskoon Konstantinuksen alla, tai jopa kauempana Vanhan testamentin liitossa Jumalan ja Israelin välillä.
Eri vaiheissa historiaa, kristityt ovat väittäneet, että heillä on kutsumus olla “jumalinen väline”, “valo kansoille” tai “tuoda ilmi tarkoitusta” – Konstantinuksen Rooman valtakunnasta Kaarle Suuren Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan, Pyhään ortodoksiseen Venäjään, Britanniaan vs. Espanjaan, Etelä-Afrikan afrikaanereihin ja Amerikkaan asti.
Katoliset ovat ylipäänsä vähemmän alttiita kuin protestantit kiusauksille omaksua “Jumala ja maa” mentaliteetti, sillä he ovat tietoisia siitä, että kuuluvat “katoliseen” (tarkoittaen “universaaliin”) kirkkoon, sen sijaan, että he samaistuvat tietyn kansan kanssa, kuten esimerkiksi Englannin kirkko tai Alankomaiden reformoitu kirkko.
Ja kuitenkin katolisissa kansoissa kuten Unkarissa, Puolassa ja Italiassa, uskonnollinen nationalismi uhkaa vielä enemmän heikentää vapaan ja avoimen yhteiskunnan perusteita “kristillisen perinnön säilyttämisen” nimissä.
Kappalainen?
Idän ortodoksikirkot ovat kuitenkin taipuvaisia samaistumaan läheisesti etnisiin kansallisuuksiinsa. Tästä esimerkkeinä ovat Kreikan ortodoksit, Serbian ortodoksit, Venäjän ortodoksit, Romanian ortodoksit, Bulgarian ortodoksit, Ukrainan ortodoksit jne. Kirkon ja valtion suhteet ovat aina perustuneet symphoniantai harmonian käsitteeseen, mikä usein merkitsi, että kirkosta tuli valtion kappalainen profeetan sijaan.
Liian usein oletamme, että kansat ovat aina olleet olemassa ja että ne ovat Jumalan suunnittelema ihmisyhteisön yksikkö. Siteeraamme Apostolien tekoja 17:26, jossa Jumalasta puhutaan näin: ”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat.”
Mutta maailmankartalla nykyisin näkyvät kansallisvaltiot ovat viimeaikaisia kehityksiä, vastakohtina kansoille (ethne), joista on kyse Apostolien tekojen luvussa 17. Ranskan vallankumous aloitti nationalismin aallon Euroopassa, mikä vuorostaan laukaisi vallankumouksia, jotka yhä vaikuttavat tähän mantereeseen. 1900-lukua on kuvattu “kansojen ja nationalismin vuosisatana”, “verisenä uskontona, jonka uhrit ovat paljon ristiretkien uhreja lukuisemmat”, “reaktiona historiallista kristinuskoa vastaan, Kristuksen universaalia tehtävää vastaan”.
Helluntai antoi opetuslapsille rohkeutta julistaa vallanpitäjille: “Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apostolien teot 5:29). Antakoon Pyhä Henki myös meille rohkeutta seisoa totuuden, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja Jumalan tarkoitusperien puolesta kaikille kansoille.
