Tämä on neljästoista osa kahvipöytäkirjan lukujen luonnostelmien sarjaa, joissa käsitellään sitä, kuinka Raamattu on muokannut lukemattomia länsimaisen elämämme osa-alueita. Otan mielelläni vastaan palautetta.
Monet ajattelevat kirkon ja valtion eron merkitsevän sitä, ettei uskonnolla ole roolia nykyaikaisessa politiikassa. Meille kerrotaan demokratian tulleen kreikkalaisilta, joten miksi tarvitsisimme uskontoa politiikassa?
Poliittiset ideologiat ovat kuitenkin luonteeltaan uskonnollisia. Ne ilmaisevat uskomuksia todellisuudesta, ihmisyydestä ja yhteiskunnasta. Ne perustuvat ajatuksiin auktoriteetista ja vallasta. Ideologia – olkoon kyseessä sitten konservatismi, sosialismi, kommunismi, liberalismi, fasismi tai nationalismi – heijastaa uskoa ratkaisuun, joka luo paremman maailman.
Mitkä uskonnolliset näkökulmat ovat ensisijaisesti muokanneet länsimaista politiikkaa? Demokratia-sanalla on kreikkalaiset juuret mutta voimmeko todella piirtää suoran viivan Ateenasta Brysseliin tai Lontooseen, Pariisiin tai Washingtoniin?
Sekä hyvässä että pahassa, Raamatulla on ollut selkeästi suurin vaikutus poliittiseen ja hallinnolliseen ajatteluun Euroopassa Rooman valtakunnan loppuvaiheista nykyaikaan asti. Konstantinuksesta Henrik VIII:n ja siitäkin eteenpäin, Raamattu oli auktoriteetin lähde, jonka kautta hallituksen muoto oikeutettiin; oli sitten kyseessä tyrannimainen ja autoritaarinen tai demokraattinen ja egalitaarinen hallitus.
Kristikunnan alusta lähtien jännite ja kilpailu leimasivat valtaistuimen ja alttarin, keisarin ja paavin, kuninkaan ja kardinaalin välisiä suhteita. Kumpikaan puoli ei nauttinut täydestä monopoliasemasta. Mikä rooli uskonnollisella auktoriteetilla oli maallisen vallan oikeuttamisessa? Raamattu kuvasi Vanhan testamentin kuninkaiden voitelun jumalallisella auktoriteetilla ja valtuutuksella, kuten Samuelin ja Daavidin tai Zadokin ja Salomon tarinoissa näkyy. (Händelin hymniä Zadok the Priest on käytetty brittiläisissä kruunajaisissa Yrjö II:n kruunajaisista lähtien, vuonna 1727).
Uusi testamentti vaikutti myös tukevan maallisia vallanpitäjiä. Paavali opetti Roomalaiskirjeen luvussa 13 seuraavasti: Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion.
Kuitenkin varhaisesta keskiajasta eteenpäin hallitsijan oikeutuksen antoi lopulta yleensä hengellinen johtaja. Bonifatius sanoi Mercian kuninkaalle: “se ei ollut sinun oma ansionsa vaan Jumalan runsas hyvyys, joka asetti sinut kuninkaaksi ja monen hallitsijaksi”. Kuninkailla ja hallitsijoilla oli vastuita Jumalan edessä. Heidän piti hallita oikeudenmukaisesti, varjella kansaansa, arvostaa elämää, suojella heikkoja ja edistääkirkkoa.
Tämä johti lopulta ajatukseen, että ‘kukaan ei voi tehdä itsestään kuningasta vaan kansalla on vapaus valita kuninkaaksi haluamansa henkilön’, kuten jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla julistettiin. Raamattu tarjosi siis maalliselle vallalle sekä oikeutusta että rajoitteita yhteiskunnassa, joka oli yhä feodaalinen ja jolla oli näin ollen ‘Jumalan asettama’ yhteiskunnallinen järjestys kuninkaasta talonpoikaan.
Uskonpuhdistuksen levitessä Euroopassa 1500-luvulla Raamatun käännöksistä eri Euroopan kielille tuli kumouksellisia välineitä – aivan kuten konservatiiviset kirkon johtajat olivat pelänneet. Erasmuksen, Lutherin ja Tyndalen kaltaiset Raamatun kääntäjät halusivat toisaalta saattaa Raamatun pellonkyntäjän ja prostituoidun saataville mutta samalla he kuitenkin saarnasivat tottelevaisuutta vallanpitäjille. Silti sekä he että toiset Raamatun kääntäjät olivat vapauttaneet hengellisen demokratian voimat valloilleen. Raamattu oli kaikille ja sillä oli syviä demokraattisia seurauksia.
Genevessä Jean Calvin kehitti uskonpuhdistuksen ajattelua edelleen, millä oli vallankumouksellisia seurauksia. Trotski, Leninin vallankumouksellinen toveri, piti Calvinia yhdessä Marxin kanssa länsimaisen historian vallankumouksellisimpana henkilönä. Calvin opetti monarkian vaaroista (1. Sam. 8), rajoitetun hallinnon tarpeesta ja siitä, että kuninkaallinen auktoriteetti riippui Jumalan liiton ehtojen täyttämisestä. Mooseksen malli, jossa kansa valitsi vanhimmat (2. Moos. 18), innoitti sekä kirkollista että maallista hallintoa. Kirkko loi valittujen vanhempien hallituksen ja yhteiskunta valittujen edustajien hallituksen. Calvin sovelsi vallanjaon periaatetta paikalliseen hallintoon kaksi vuosisataa ennen Montesquieuta, joka opetti samaa. Parhaatkin johtajat tarvitsivat avoimuutta ja vastavuoroista korjaamista, hän opetti.
Raamatun innoittamat ajatukset levisivät Genevestä Alankomaiden maakuntiin tukien kapinaa espanjalaisia vastaan ja hollantilaisen tasavallan luomista; Skotlantiin, jossa John Knox johti presbyteerien uskonpuhdistusta; Englantiin, jossa parlamentarismi orasti; ja Amerikan siirtokuntiin, jotka hylkäsivät ‘tyrannimaisen monarkian’ perustaakseen demokraattisen tasavallan, joka oli rakennettu kristinuskon perustuksille, kuten Alexis de Tocqueville huomioi seuraavalla vuosisadalla.
Viimeaikaiset tutkimustulokset torjuvat väitteet, joiden mukaan demokraattiset vapaudet vaativat ensin emansipaatiota kristinuskosta. Tutkimus todistaa protestanttisen lähetystyön laajan vaikutuksen vakaan demokratian maailmanlaajuiselle kasvulle: uskonnollisen vapauden, yleisen koulutuksen, painotekniikan, sanomalehtien, vapaaehtoisten järjestöjen ja siirtomaauudistusten leviämisen kautta (katso:The Missionary Roots of Liberal Democracy, Robert Woodberry).
Raamattu innoitti sodanjälkeisen Euroopan uutta alkua suoralla tavalla anteeksiannon ja sovinnon kautta, sillä eurooppalaisen projektin taustalla olivat Schumanin ja Adenauerin kaltaiset ihmiset, jotka halusivat sen ilmaisevan Jeesuksen opetuksia: rakkautta Jumalaa, lähimmäistä ja vihollista kohtaan.
