Onko Jumala populisti?

joulukuu 16, 2019

Toisille Britannian perjantai-13.vaalitulos oli pelottava käännös komediasta tragediaan; toisille se oli odottamaton rukousvastaus.

Yksi asia on varma. Politiikka on nykyisin sekaisin. Se on häiritsevää, vastakkain asettelevaa, hämmentävää ja ennustamatonta.

Kiitos Jumalalle siis kirjasta, jonka järkevät sanat auttavat rauhoittamaan hermojamme ja tunteitamme sekä selventämään mielemme joululoman aikana. Kyseisen kirjan nimi on Onko Jumala populisti? – Kristinusko, populismi ja Euroopan tulevaisuus.

Norjalainen kristillinen ajatushautomo Skaperkraft on julkaissut ajankohtaisen kirjan, jossa on eurooppalaisten asiantuntijoiden kirjoituksia; kansainvälisesti tunnetuista henkilöistä, kuten 93-vuotiaasta Jürgen Moltmannista (Saksa) ja Nick Spenceristä (Britannia), paikallisesti tunnettuihin ihmisiin Espanjassa, Ruotsissa ja Slovakiassa.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan Euroopan politiikassa on ollut nähtävissä merkittävä kasvu viittauksissa kristinuskoon, erityisesti populistipoliitikkojen taholta. Mitä oikein tapahtuu? Kuinka kristittyjen johtajien tulisi vastata tähän? Mikä on syvästi juurtuneen, suuria muutoksia kaipaavan tyytymättömyyden taustalla? Mikä on johtanut tilanteeseen, jossa kolmannes kolmestakymmenestäkolmesta eurooppalaisesta hallituksesta sisältää populistipuolueita? He saivat 26,8 prosenttia äänistä vuoden 2018 eurooppalaisissa vaaleissa.

Tämän kirjan tarkoitus on saada aikaan keskustelua kristillisten johtajien, politiikkojen ja eurooppalaisten keskuudessa yleensä sekä kannustaa kristittyjä johtajia pohtimaan, miksi kirkot eivät täytä tarvetta, jota populistit näyttävät täyttävän puheellaan Euroopan kristillisestä perinnöstä.

Yleiskatsaus

Kirjan ensimmäinen osa tarjoaa yleiskatsauksen populismin vaikeasti määriteltävään käsitteeseen, jota toimittaja Susan Kerr kutsuu ‘kaksiteräiseksi miekaksi’: toisaalta se rohkaisee demokraattiseen osallistumiseen, kuten Martin Luther Kingin johtama kansalaisoikeuksien liike Yhdysvalloissa, toisaalta se tuhoaa demokratiaa, kuten Venezuelassa presidentti Maduron alaisuudessa. Luke Bretherton siteeraa myönteisiä esimerkkejä varhaisesta brittiläisestä työväenliikkeestä ja Solidaarisuus-liikkeestä Puolassa. Mutta kun populismi väittää voivansa puhua kaikkien etujen puolesta, vaikka populistipoliitikot todellisuudessa määrittelevät ‘kansan’ ihmisinä, jotka jakavat heidän intressinsä, he sulkevat toisia ulos ja, hän lisää, populismista tulee antikristuksen kaltaista.

Moltmann väittää, että kun nationalistit laittavat oman kansansa intressit ensisijaiseen asemaan (‘meidän maamme ensin’), he kieltävät ihmiskunnan samankaltaisuuden siinä, että me jaamme yhteisen maailman. Hänen mukaansa kristittyjen tulisi kohdata populismi universaalilla solidaarisuudella, sillä kirkko on Jumalan universaalin kuningaskunnan odotusta eikä sitä voida koskaan rajoittaa kansalliseen uskontoon.

Christel Ngnambi, joka edusti Euroopan Evankelista Allianssia Brysselissä 12 vuoden ajan, ehdottaa, että kysyisimme, miksi populistit ovat menettäneet luottamuksensa ja uskonsa demokraattisiin instituutioihin. Miksi kasvava ja kohtalaisen suuri vähemmistö eurooppalaisia kyseenalaistaa edustuksellisen demokratian? Populismi osoittaa ongelman, joka vaatii huomioita, hän kirjoittaa. Olkoon kyseessä vasemmisto tai oikeisto, populistit ovat samaa mieltä uskon yhteisöjen tärkeydestä sosiaaliselle koheesiolle, Ngnambi sanoo. Jotkut kristityt tuntevat kenties vetoa populismiin, koska juutalaiskristillinen perintö esitellään liimana, joka voi korjata määrittelemättömän identiteetin ja yleisen menetyksen tunteen ongelman. Kuitenkin, Ngnambi varoittaa, populistien esittelemä kristinusko on olemukseltaan identiteettiin liittyvää eikä siinä ole uskoa eikä hengellisyyttä.

Toinen evankeliumi

Tämän toisen evankeliumin edistyminen pitäisi saada kristityissä aikaan levottomuutta: kristinuskoa on mainittu enemmän julkisissa poliittisissa debaateissa viime vuosina kuin debaateissa, joissa käsitellään uskoon liittyviä asioita. Kristillisten johtajien tulee pyrkiä tarjoamaan merkitystä, solidaarisuutta ja kansalaisuusajattelua yhteiskunnan haurauden edessä, hän jatkaa; ja näyttää kuinka elää erilaisuuden kanssa, mukaan lukien eri kansallisuuksien ja uskontojen edustajien kanssa.

Ulrich Schmiedel kuvaa, kuinka saksalainen populismi käyttää kristinuskoa kuulumisen, ei uskomisen, viitekehyksenä, poissulkemisen politiikassa, joka tukahduttaa demokraattisen osallistumisen. Joel Halldorf ymmärtää ruotsalaista populismia kaipauksena yhteyteen, reaktiona yhteiskunnan sekularisointia vastaan, sillä se riisuu ihmisiltä heidän perinteensä, hengellisen horisonttinsa ja läheiset yhteisönsä. Kun kristinusko pelkistetään ideologiaksi, se joutuu kuitenkin konfliktiin perustajansa arvojen kanssa, Halldorf päättelee. Sekulaarin valtion epäonnistuessa, kirkot voivat tarjota yhteyttä ja kuulumista, jota populistiliikkeet kaipaavat.

Toiset Slovakiaa, Espanjaa, Ranskaa ja Britanniaa käsittelevät luvut (olisin toivonut näkeväni lukuja Unkarista, Puolasta ja Italiasta) paljastavat liikkeiden eroavaisuuksia, jotka johtuvat erilaisista historiallisista taustoista. Spencerin luku, jossa hän selittää miksi Britanniassa ei syntynyt vahvaa kristillistä populistista puoluetta, huolimatta populisimin vaikutuksesta Brexit-debaatteihin, sanoo lopuksi, että paras vastaus kristilliseen populismiin on älykäs ja teologisesti lukukykyinen kristillinen osallistuminen julkiseen debaattiin.

Viimeisessä luvussa toimittaja Susan Kerr ja Skaperkraftin tutkimusjohtaja Øyvind Håbrekke myöntävät, ettei kirja tarjoa kaikkia vastauksia vaan pyrkii sen sijaan stimuloimaan niitä.

He toivovat, että päätöstentekijät tulevat tietoisiksi tärkeydestä, joka uskonnon käsittelyllä julkisella sektorilla on. Ja että kirkon johtajat ymmärtäisivät kuinka ja miksi tätä toista evankeliumia levitetään ja alkaisivat käsitellä tyytymättömyyden syitä.

Sillä he uskovat, että Euroopan tulevaisuus on pelissä.




Vastaa