Kuinka voimme ruokkia omaa hengellistä elämäämme historiallisten lähteiden kautta? Tämä oli päivittäisten hartaushetkiemme kysymys viime viikon Eurooppa-opintojen kurssilla Amsterdamissa.
Koolla oli noin 12 osallistujaa viidestä eri Euroopan maasta. Yhdessä tutkimme lähteitä, joihin ei useinkaan perehdytä vapaiden suuntien piireissä. Jotkut käsittelemämme tekstit olivat erämaaisien ja varhaisten kirkkoisien käsialaa.
Henri Nouwen in mukaan vanhojen egyptiläisten erakkojen äänet ilmaisivat viisautta, joka oli salattu oppineilta ja ilmoitettu lapsenmielisille. Se oli etsimisen arvoista. Rowan Williams, entinen Canterburyn arkkipiispa, kirjoitti, että erämaaisien ja erämaaäitien hengellisyys resonoi vahvasti nykypäivän kysymysten kanssa: Kuinka löydämme totuuden itsestämme? Kuinka elämme suhteessa toisiin? Mitä erämaa opettaa meille prioriteeteistä?
Armenian kirkolla on rikas traditio. Maa oli ensimmäinen, joka omaksui kristinuskon virallisesti vuonna 301, eli ennen Konstantinuksen hallintoa. Kyseessä on traditio, johon Egyptin koptilainen traditio vaikutti voimakkaasti. Matkalla Armeniaan noin kaksikymmentä vuotta sitten, tapasin Thomas Samuelianin, joka käänsi tuhat vuotta vanhan armenialaisen hartauskirjaklassikon nimeltä ‘Jumalalle puhuminen sydämen syvyydestä’. Sen kirjoittaja oli Pyhä Grigor Narekilainen. En ole koskaan kohdannut yhtä rikasta, kuvailevaa, kaunopuheista, mielikuvituksellista, selkeää ja omaperäistä kieltä kuin tässä paksussa niteessä. Siinä on alkuperäinen armenialainen teksti vasemmalla ja englantilainen käännös oikealla puolella (katso kuva). Nykyaikainen kielenkäyttömme palvonnassa vaikuttaa sen rinnalla niin valjulta.
Pyhän Grigorin Rukouskirjaa on verrattu Daavidin psalmeihin ja Augustinuksen Tunnustuksiin. Monet rukoukset ovat psalmien pohdintaa ja ilmaisevat ‘sydämen huokauksia’. Kuolemaan johtavasta sairaudesta kärsivällä Grigorilla on hyvin henkilökohtainen kirjoitustapa papillisissa rukouksissaan. Hän muistuttaa meitä siitä, että ihmiset ovat olleet samoja vuosisatojen halki ja että Jumalaa voidaan yhä lähestyä samalla tavalla kuin hänen läheisyyttään on etsitty alkukirkon ajasta alkaen.
Toinen virta, johon koptilainen traditio vaikutti voimakkaasti oli kelttiläinen hengellisyys, joka on kokenut viime vuosikymmenten aikana herätyksen. Kuten kirjoitin aikaisemmin, itäisten juurten vaikutus kelttiläiseen luostarielämään näkyy luostarisäännöissä, munkkien sellien mehiläispesäarkkitehtuurissa, pyöreissä torneissa ja luostariyhteisöjen pohjapiirustuksissa. Tämän lisäksi eräät kelttiläiset käsikirjoitusten kirjamaalaukset ovat selkeästi jäljennöksiä koptilähteistä.
Ray Simpson, Andy Raine ja Philip Newell ovat kehittäneet hartaus- ja palvontaresursseja, jotka perustuvat kelttiläiseen hengellisyyteen. Tämän hengellisyyden piirteisiin kuuluu voimakas Jumalan läsnäolon tiedostaminen Hänen luomakunnassaan; painopiste jokapäiväisessä yhteisöllisessä elämäntavassa; se, että ihmisillä ja ihmissuhteilla on enemmän merkitystä kuin tavaroilla ja maineella; se, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Jumalan valtakunnassa ja jakavat johtajuuslahjat ja se, että mietiskely ja rukous kuuluvat yhteen toiminnan kanssa.
Pyhä Benedictus on toinen ääni ensimmäiseltä vuosituhannelta. Monet kuulevat sen yhä Lectio Divinan, pyhän lukemisen, kautta. Vaikka Origen kehitti raamatullista pohdintaa ja tulkintaa jo kolmannella vuosisadalla ja näin vaikutti toisiin kirkkoisiin, kuten Ambrosiukseen ja Augustinukseen, Benedictus oli henkilö, joka virallisti tietyn mietiskelytavan perustamansa sääntökunnan munkeille 500-luvulla. Siitä tuli läntisen luostarielämän normi.
Guigo II muotoili 1100-luvulla neljä perusaskelta benediktiläisessä harjoitustavassa: Lectio (lue), Meditatio (mietiskele), Oratio (rukoile) ja Contemplatio (mietiskele). Raamattua ei lähestytty tekstinä, jota tuli opiskella vaan Raamatun lukeminen nähtiin Elävästä Sanasta nauttimiseksi. Palan puraiseminen (lectio) johti sen pureskelemiseen (meditatio), minkä jälkeen oli aika nauttia sen perusolemus (oratio) ja lopulta sulattaa se (contemplatio).
Devotio Moderna -liike nousi Alankomaissa 1300 – 1400-luvuilla ja toi hengellisen uudistuksen vastauksena ajan kuivalle skolastiikalle. The Brothers and Sisters of the Common Life -liikkeestä, joka alkoi Deventerissä ja Zwollessa, tuli hyvin vaikutusvaltainen luostareiden kesken pohjoisessa Euroopassa. Tuomas Kempiläisen klassikkokirjasta Kristuksen seuraamisesta, tuli lännen kristinuskon historian eniten luettu hartauskirja. Se oli ytimeltään liikkeen opetuslapseusopas mutta se on meille yhä ajankohtainen huolimatta tietyistä piirteistä, jotka ovat selkeästi uskonpuhdistusta edeltävältä ajalta.
Lutherin rukouskirja rohkaisee lukijaa seuraamaan liturgista vuotta. Jokaiselle päivälle on jae Raamatusta yhdessä Martti Lutherin tulkinnan kanssa. Pietistinen liike 1600 – 1700-luvuilla uudisti henkilökohtaisen hartauden harjoituksen valtavirtaluterilaisuudessa ja vuonna 1728 moravialainen liike alkoi tuottaa tekstejä nimellä Losungen (Päivän Tunnussana). Niitä luetaan nykyisin 62 kielellä ympäri maailmaa.
Päätimme viikon lukemalla päivän rukouksen (2. elokuuta) Book of Common Prayer -kirjasta, joka on nykyaikainen kokoelma monesta historian lähteestä. Se painottaa palvonnassa ja hartauden harjoituksessa ‘meitä’ ‘minun’ sijaan. Suosittelen!
