Tämä on seitsemästoista osa kahvipöytäkirjan lukujen luonnostelmien sarjaa, jossa käsitellään sitä, kuinka Raamattu on muokannut lukemattomia länsimaisen elämämme osa-alueita. Otan mielelläni vastaan palautetta.
Raamattua on syytetty kaikenlaisista väkivaltaisista julmuuksista, kuten ristiretkistä, inkvisitiosta, uskonnollisista sodista, pakkokäännyttämisistä ja toisista ääriuskonnollisuuden muodoista.
Eikä syyttä. Vanhan testamentin sivut kertovat miesten, naisten ja lasten joukkomurhista sekä Daavidista, jota ylistettiin “kymmenien tuhansien” lyömisestä verrattuna Saulin mitättömiin “tuhansiin”. 2000-luvun ihmisen on vaikea hyväksyä näitä jakeita. Jotkut jopa kutsuvat Raamattua “väkivaltaiseksi kirjaksi”, joka tulisi kieltää Koraanin tavoin. Käyttäväthän nykypäivän islamistit Koraania uskonnollisen väkivallan oikeuttamiseksi.
Tästä huolimatta Raamattu on innoittanut ihmisiä pyrkimään rauhaan yli kahden tuhannen vuoden ajan ortodoksisissa, katolisissa ja länsimaisissa protestanttisissa piireissä, pasifistisissa ideologioissa ja vielä edellä mainituista piireistä nousseissa poliittisissa liikkeissä.
Kolmen ensaimmäisen vuosisadan aikana kirkko oli vainottu vähemmistö, joka harjoitti “käännä toinen poski” -pasifismia. Justinos Marttyyri (n. 100-165 jKr.) kirjoitti, että “me, jotka aikaisemmin tapoimme toisiamme emme pelkästään kieltäydy sotimasta vihollisiamme vastaan vaan…vapaasta tahdosta suostumme kuolemaan Kristusta tunnustaen”. Tertullianus (n.160-220 jKr.) opetti minkä tahansa syntistä tekoa symbolisoivan virkapuvun käyttämistä vastaan.
Konstantinuksen käännyttyä kristinuskoon neljännellä vuosisadalla, uskovat ryhtyivät jakamaan vastuita ajallisesta järjestyksestä. Kaksi latinalaista piispaa, Ambrosius (339-397) ja Augustinus (354-430) kehittivät oikeudenmukaisen sodan teorian, joka perustui kahteen olettamukseen: ensimmäinen oli että rauha oli Jumalan tarkoittama järjestys ihmiskunnalle; toinen oli että ihmisen turmeltunut luonne edellytti pätevää auktoriteettia miekan käyttämiselle pahan vastustamisessa, oikeudenmukaisuuden ylläpitämisessä ja heikkojen puolustamisessa. Augustinus sanoi sen näin: “vihollisen pahuus pakottaa viisaan miehen oikeudenmukaiseen sotaan”.
Athanasios Suuri ja Basileios Suuri, idän kirkon 300-luvun kirkkoisät, suosittelivat, että vihollissotilaita tappaneille sotilaille tuli antaa anteeksi. Tästä huolimatta Basileios lisäsi kuitenkin, ettei heille voitu kenties jakaa ehtoollista kolmen vuoden ajan “heidän epäpuhtautensa takia”.
Kristityt roomalaiset pitivät itseään nyt uusina valittuina, kristillistettyä keisarikuntaa uutena Israelina ja Konstantinopolia sekä uutena Roomana että uutena Jerusalemina. Heidän mandaattinsa oli suojella itseään pakanoilta ja vääräuskoisilta sekä myöhemmin muslimeilta ja jopa länsimaisilta kristityiltä, kuten Israel oli tehnyt Vanhassa testamentissa Mooseksen, Joosuan ja Daavidin alaisuudessa. “Itsepuolustus”, “rauhaan pyrkiminen”, “menetetyn alueen takaisin saaminen” ja “suuremman pahan välttäminen” olivat hyväksyttäviä oikeutuksia sodankäynnille.
Sekä itäinen että läntinen kristikunta ottivat käyttöön käytäntöjä sotilaallisen toiminnan ”pyhittämiselle”, kuten armeijapapit, taistelua edeltävät siunaukset, jumalanpalvelukset taistelutantereella, pyhäinjäännösten tai toisten uskonnollisten symbolien tuomisen taisteluun sekä vielä erityiset liturgiat kaatuneille ja voittajille. Nämä käytännöt ovat yhä laajassa käytössä nykyisinkin.
Ristiretket, kuten paavi Innocentius IV väitti, olivat “epäoikeudenmukaisesti lunastettujen ja käytettyjen maiden epäoikeudenmukaista valtausta vastaan”.
Keskiajalla, jumalanrauhan (Pax Dei) liike nousi Länsi-Euroopassa suojelemaan kirkon omaisuutta, maatalousvaroja ja aseettomia pappeja. Sitä seurasi Jumalan aselevon (Treuga Dei) liike, joka rajoitti aateliston sotaan käytettäviä viikonpäiviä ja vuodenaikoja. Suuret väkijoukot seurasivat, kun valoja vannottiin rauhan ylläpitämiseksi. Ne tuli pitää ekskommunikaation uhalla. Tiettyjen aseiden käyttökielto toisia kristittyjä vastaan oli varhainen yritys luoda “asevalvontaa”.
Uskonpuhdistuksessa katoliset ja ortodoksiset näkemykset oikeudenmukaisesta sodasta heijastuivat uusissa alueellisissa kirkoissa. Jotkut valtavirran protestanteista pitivät yhteiskunnan suojelun uskosta luopumiselta maallisen hallinnon velvollisuutena, samoin kuin katoliset ja ortodoksiset auktoriteetit olivat ajatelleet heitä ennen. Tämän kautta vääräuskoisten polttaminen voitiin oikeuttaa. Vainottuna vähemmistönä anabaptistit kuitenkin herättivät jälleen eloon varhaisen kirkon pasifismin.
Calvin nosti esiin mahdollisuuden kapinoida tyranniaa vastaan, mikä innoitti sekä John Knoxia (Skotlanti) ja Vilhelm Oranialaista (Alankomaat) kohti aseistettua vastarintaa. Geneven Raamattu sisälsi käännöksiä ja selostuksia, jotka tukivat tottelemattomuutta pahoja hallitsijoita kohtaan. Kalvinistista teologiaa käytettiin myös Englannin sisällissodassa ja Amerikan vallankumouksessa oikeuttamaan “jumalallinen mandaatti poliittisen järjestyksen uudistamiseksi”.
Oppineet miehet, jotka kouluttautuivat kalvinistisessa (Hugo Grotius) ja luterilaisessa (Samuel von Pufendorf) traditioissa laskivat perustukset nykyaikaiselle kansainväliselle oikeudelle ja myöhemmin esiin nouseville maailmanlaajuisille rauhaa säilyttäville instituutioille, kuten Yhdistyneille kansakunnille.
Sveitsiläinen evankelikaali Henri Dunant kauhistui näkemäänsä kärsimystä taistelutantereella ja pani alulle vuoden 1864 Geneven yleissopimuksen “armeijaan kuuluvien kentällä haavoitettujen ihmisten tilan parantamiseksi”. Nykyisin Geneven sopimukset määrittelevät sotavankien perusoikeudet sekä takaavat haavoitetuille, sairaille ja sota-alueen sisällä tai ympärillä oleville siviileille suojaa.
Profeetta Jesajan sanat ovat kaiverrettuina Yhdistyneiden kansakuntien Plazalle New Yorkissa ja ilmaisevat ikiaikaista unelmaa siitä, että miekat taotaan auran teriksi. Samalla ne todistavat Raamatun verrattomasta vaikutuksesta maailman rauhaan.
