Euroopassa oli kiireinen viikko.
Maanantaina Theresa Mayn etsiessä tapaa viedä kansansa pois unionista, hän kieltäytyi sulkemasta pois vaihtoehdon brexitistä ilman sopimusta ja pitämästä Britanniaa tulliliitossa EU:n kanssa.
Tiistaina Angela Merkel ja Emmanuel Macron tapasivat Aachenissa allekirjoittaakseen uuden sopimuksen Saksan ja Ranskan yhteistyöstä tasan 56 vuotta sen jälkeen kun heidän edeltäjänsä Adenauer ja De Gaulle allekirjoittivat ensimmäisen tämän kaltaisen sopimuksen.
Keskiviikkona lensin Rzeszowiin, Puolaan, osallistumaan 12. taloudelliseen Eurooppa-Ukraina foorumiin, jossa 600 poliitikkoa, akateemikkoa, taloustieteilijää, puolustusasiantuntijaa, sotilaallista johtajaa ja yritysjohtajaa Keski- ja Itä-Euroopasta keskustelivat Ukrainan paikasta tulevaisuuden Euroopassa torstaina ja perjantaina.
Lauantaina Alankomaissa kuuntelin kahden vanhemman hollantilaisen eurooppalaiseen integraatioon erikoistuneen professorin keskustelua Puolan ja Romanian lähettiläiden kanssa symposiumissa Euroopan paikasta maailmassa.
Lehtiöni ja aivoni ovat täynnä. Mutta johtopäätökseni viikon tapahtumista ovat seuraavia: eurooppalaisessa projektissa on kyse sovinnosta, se on yhä ainut tapa Euroopalle edetä ja huolimatta brexitistä johtuvasta hälytystilasta, se tarjoaa toivoa idän ja Balkanin kansoille, jotka pyrkivät unionin jäseniksi.
Tämä projekti ei alkanut vuonna 1963, kuten tämän viikon Merkel-Macron kokouksen raporttien perusteella olisi voinut päätellä. Vuoden 1963 sopimusta pidetään historiallisena sovinnon askeleena kahden tavanomaisen vihollisen välillä. Sitä lähestyttiin vanhan ranskalaisen ovelan kenraalin taholta hyvin erilaisella tavalla kuin alkuperäistä sovintoa vuonna 1950 liittokansleri Adenauerin ja Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin välillä.
Nöyryys
Schuman ymmärsi sodan aikana, että Euroopassa voisi olla kestävä rauha vain, jos kahden kansakunnan välillä olisi todellinen sovinto. Näiden kahden kansan maantieteellinen sijainti ja historia olivat antaneet niille ratkaisevan roolin Euroopan hyvinvoinnin suhteen. Jo kun hän oli natsien vanki, Schuman salakuljetti kirjeen ranskalaiselle vastarintaliikkeelle. Siinä luki, että “meidän ranskalaisten täytyy oppia rakastamaan saksalaisia ja antamaan heille anteeksi, jotta Eurooppa voitaisiin rakentaa uudelleen sodan jälkeen”. Hänen nöyrä ja avoimesti kristillinen motivaationsa oli selkeässä kontrastissa De Gaullen asenteen kanssa. Häntä ei koskaan syytetty liiallisesta nöyryydestä.
Kun De Gaulle oli jälleen vallassa, hänen asenteensa Adenaueria kohtaan vuonna 1963 ilmaisi epäluottamusta: se voitiin tiivistää sanoihin pidä vihollinen lähelläsi. Mies, joka sanoi “Ranska on minun!” myös ajatteli “Eurooppa on minun!” Hän piti aluksi vastustamaansa eurooppalaista projektia hallitusten välisenä instituutiona hänen johtonsa alla, sen sijaan, että se olisi nähnyt sen todellisen sovinnon projektina, jossa on jaettu suvereniteetti ja molemminpuolinen vastuullisuus Schumanin alkuperäisen näyn mukaan.
Eurooppa-Ukraina foorumin järjestäjät kertoivat minulle, että he halusivat “hengellistä antia ulkopuolelta”, vastauksena protesteihini, ettei minulla ollut pätevyyttä talouden ja politiikan alueilla. Näin ollen torstain täysistunnon paneelikeskustelun aikana, kun minulta kysyttiin, kuinka realistista eurooppalaista integraatiota voitaisiin edistää, kerroin Schumanin tarinan.
Selitin, että hänen alkuperäinen näkynsä ei ollut talouden kohentaminen vaan sovinto. Projekti tarvitsi sielua. Tiedostin, että anteeksianto ja rakkaus eivät olleet tavallisesti sanoja, joita käytettiin tämän kaltaisessa foorumissa. Sanoin kuitenkin, että sovinnon ja luottamuksen rakentamisen prosessi oli merkittävä mutta unohtunut luku Euroopan historiaa, jossa saksalaiset ja ranskalaiset, miehet ja naiset, pyysivät anteeksi keskinäisiä vihamielisyyksiään.
Ilman tätä sovintoa, eurooppalainen projekti olisi tyssännyt heti alkuunsa. Eurooppalaiset, ranskalaisista ja saksalaisista alkaen, tarvitsivat sydämen muutosta. Sillä sovinto ei tapahtunut automaattisesti.
Suo
Harmi kyllä, tämä prosessi ei koskaan tapahtunut itäisessä Euroopassa marxismin alla, ilmiselvistä syistä johtuen. Kommunismin romahdettua länsimaalaiset ryntäsivät paikalle kaikenlaisten neuvojen kanssa siitä, kuinka rakentaa demokratiaa ja kapitalismia. Vaikutti siltä, että he yrittivät siirtää kukkia ilman juuria.
Mutta moraalista suota ei koskaan kuivatettu. Anteeksiantoa, tunnustusta ja sovintoa ei koskaan pidetty tärkeinä asioina vaan heikkoutena. Tästä huolimatta hengellisillä perustuksilla oli väliä, sekä talouden että politiikan alueilla. Sanoin, että jos tämä ontui, kansan rakentaminenkin ontui ja näin oli myös eurooppalaisen integraation laita. Mutta oliko tämä realistinen lähestymistapa eurooppalaisen integraation suhteen? Schumanista oli, mikä käynnisti liikkeen, johon monet itäiset ja Balkanin kansat haluavat nyt liittyä. Jacques Delors, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja vuonna 1992, ajatteli myös näin. Hän varoitti seuraavasti: jos emme löydä sielua Euroopalle seuraavan kymmenen vuoden aikana, peli on menetetty. Mikä saattaakin selittää pahoinvointimme kuluneen 27 vuoden aikana…
Miten itäiset kansat ottivat sanoman vastaan? Yllätyksekseni he antoivat spontaanit aplodit. Kuinka rohkaisevaa olikaan kuulla seuraavana päivänä professori Frans Alting von Geusaun sanovan, että Eurooppa oli sovinnon tulosta ja sovinto oli ainut tapa edetä.
