Arvojen voitto

marraskuu 11, 2019

Tässä on viimeinen artikkeli sarjassa, joka käsittelee kommunismin taustalla ollutta hengellistä vallankumousta 30 vuotta sitten.

Kymmenen vuotta annus mirabilisin, eli vuoden 1989, jälkeen jolloin marksistiset hallitukset Keski- ja Itä-Euroopassa romahtivat korttitalojen lailla, tsekkipresidentti Vaclav Havel kutsui sen ajan avainjohtajia Prahan linnaan juhlimaan samettivallankumouksen kymmenettä merkkivuotta.

Kun hän oli myöntänyt heille kaikille kansan suurimman kunnianosoituksen, valkoisen leijonan ritarikunnan kunniamerkin, paneelikeskustelusta tuli kiivas keskustelu entisten johtajien kesken. Helmut Kohlilla (Saksa), Margaret Thatcherilla (Iso-Britannia), George Bushilla (USA), Mikhail Gorbatšov(USSR), Francois Mitterandin leskellä Daniellellä (Ranska) ja Lech Walesalla (Puola) oli hyvin eriävät tulkinnat ‘maagisen vuoden’ tapahtumista.

Thatcherille, kommunismin sortuminen oli vapauden ja kapitalismin voitto. Britannia ja Amerikka olivat viitoittaneet tien, hän julisti, ottaen itselleen kunnian kommunismin sortumisesta. ‘Vapaus edellyttää oikeusvaltion olemassaolon. Meillä ja Amerikalla on juuri tämä,’ hän julisti ja jatkoi sanomalla, että liittolaisina he jatkaisivat arvojensa ja elämäntapansa vientiä ulkomaille.

Kansleri Kohl vastasi hänen angloamerikkalaiseen voitonriemuunsa kylmällä hiljaisuudella, ja Oxfordin yliopiston professori ja keskustelun vetäjä, Timothy Garton Ash, ehdotti diplomaattisesti, että toisilla eurooppalaisilla demokratioilla oli myös oikeusvaltio ja he olivat myös innoittaneet idän vapauden toiveita.

Gorbatšov, joka sai Nobelin rauhan palkinnon siitä, ettei suostunut ‘lähettämään tankkeja’, moitti Thatcheria tämän kommunistityylisen retoriikan ja kapea-alaisen ideologian vuoksi’. Eikö hän ollut ‘kompuroimassa samaa polkua’ kuin kommunistit, jotka näkivät kaiken mustana ja valkoisena? Mikään yksittäinen ideologia 1900-luvun lopulla – ei liberaali, ei kommunistinen eikä konservatiivinen – voinut vastata 2000-luvun haasteisiin ja globaaleihin ongelmiin, hän sanoi.

Kunnioitus voitti halveksunnan

Danielle Mitterand, ihmisoikeuksien puolestapuhuja, varoitti globalisaatioon piiloutuvan rahallisen voiton ideologian noususta. Gorbatšovoli samaa mieltä ja totesi sen lisäksi, että länsimaihin lukeutumattomat maat pitivät globalisaatiota usein lännen kolonialismin uutena muotona.

Lech Walesa, entinen Solidaarisuus-ammattiliiton johtaja ja ensimmäinen demokraattisesti valittu Puolan presidentti, moitti länttä siitä, että se onnitteli itseään kommunismin lopusta antamatta kuitenkaan toisen maailmansodan jälkeisen Marshall-avun kaltaista apua kansoille, jotka yrittivät nyt muuttaa talouksiaan. Hän varoitti, että demokratia oli vaarassa taloudellisen uudistuksen epäonnistumisen, rikoksen, korruption ja vanhan hallinnon ‘vakauden’ nostalgian takia.

Havel, seremoniamestarina, lausui viimeiset sanat: kommunismin sortumisessa ei ollut kyse läntisen sekulaarin liberalismin voitosta, ‘historian päätepisteestä’ kuten jotkut olivat ehdottaneet. Se oli pikemminkin ihmisarvon ja universaalien arvojen voitto, arvojen voitto eikä yhden ideologian voitto toisen yli, yhden valtion voitto toisen yli tai yhden suurvallan toisen yli. Vapaus oli voittanut sorron. Ihmisarvon kunnioitus oli voittanut nöyryytyksen. Ihmisoikeuksien kunnioitus oli voittanut ihmisoikeuksien halveksinnan.

Mutta, hän varoitti enteellisesti, kyseessä oli yksi pieni taistelu loputtomien taistelujen ketjussa, sillä sota oli yhä käynnissä.

Miksi ja miten

Väittely jatkuu yhä. Tapahtumien 30-vuotisjuhla on ollut tilaisuus jatkuvalle keskustelulle siitä, miksi ja miten kommunismi oli sortunut niin yhtäkkiä ja odottamatta ja vain vähäisen väkivallan kanssa.

Monet keskittyvät taloudellisiin, poliittisiin tai sotilaallisiin tekijöihin ja painottavat, että Ronald Reagan leimasi Neuvostoliiton ‘pahaksi valtakunnaksi ja että hänellä oli Strategic Defence Initiative.

Toiset kiittävät Gorbatšovia siitä, ettei tämä halunnut ottaa riskiä kolmannesta maailmansodasta Stalinin sodan jälkeisen (epä)järjestyksen ylläpitämiseksi. Toiset taas pitävät vuoden 1975 Helsingin päätösasiakirjaa ympäröinyttä diplomatiaa tärkeimpänä tekijänä, sillä se antoi ihmisoikeusaktivisteille lisää mahdollisuuksia rautaesiripun molemmilla puolilla rakentaa moraalista ja intellektuaalista vastustusta neuvostojärjestelmälle. Toiset väittävät, että ‘historia’ teki sen: länsi voitti, sillä se oli ‘oikealla puolella historiaa’; vapaasta kaupasta ja demokratiasta tulisi lopulta maailman yhteinen valinta parhaana mahdollisena vaihtoehtona.

Nämä kaikki tekijät vaikuttivat hyvin kompleksiin historialliseen kehitykseen yhdessä modernin globaalin kommunikaation kanssa, joka mahdollisti uutisten välittämisen ja toisinajattelijoiden yhdistämisen. Kuitenkaan yksikään näistä ei yksinään selitä vuoden 1989 tapahtumien taustalla olevan moraalisen, kulttuurisen ja hengellisen vallankumouksen syitä ja mekanismeja.

Tämä johtuu siitä, että vallankumouksen selkäranka oli työntekijöiden ja intellektuellien ‘viides pilari’, rohkeita toisinajattelijoita ja rukoilevia protestoijia, katolisia, protestanttisia ja ortodoksisia uskovia (ja epäilijöitä) yhdessä. He toimivat Havelin kutsun mukaan ja vastustivat valheen kulttuuria. He myös kuuntelivat paavi Johannes Paavali II:n rohkaisua olla pelkäämättä. He elivät neljän normin – totuuden, solidaarisuuden, vastuun ja väkivallattomuuden– mukaan jokapäiväisessä elämässään, vankisellissään, kirkoissaan ja kaduillaan.

Se, millä oli loppujen lopuksi väliä, kuten Timothy Garton Ash totesi, ei ollut oikean tai vasemman politiikka vaan oikean ja väärän.




Vastaa