Tämä on viidestoista osa kahvipöytäkirjan lukujen luonnostelmien sarjaa, joissa käsitellään sitä, kuinka Raamattu on muokannut lukemattomia länsimaisen elämämme osa-alueita. Otan mielelläni vastaan palautetta.
Raamatulla oli merkittävä rooli länsimaisen ajan käsitteen kehityksessä sekä ajan mittaamiseen kehitettyjen kellojen ja kalenterien luomisessa.
1.Mooseksen kirjan ensimmäiset sanat (“Alussa…”) toivat lineaarisen aikakäsityksen, mikä erosi radikaalisti muinaisten sivistysten loputtomista sykleistä ja jälleensyntymisistä.
Raamattu puhuu “Herran päivästä” ja ajan lopusta. Ajalla ja historialla on sekä alku että loppu. Raamattu onkin ainut pyhä kirja, joka ottaa historian tosissaan. Raamatullinen tarina on juurtunut aikaan ja avaruuteen. Historialla on merkitystä. Juutalaiset juhlat juhlistivat menneitä tapahtumia. Jeesuksen syntymä, kuolema ja ylösnousemus joko tapahtuivat – ja kristinusko on totta – tai sitten ne eivät tapahtuneet ja kyseessä on pelkkä myytti.
Vanha testamentti alkaa historiallisilla kirjoilla ja päättyy profeetallisiin kirjoihin, jotka tarjoavat tulevaisuuden näkökulmia. Niiden välissä on viisauskirjoja, jotka käsittelevät nykyhetkessä elämistä. Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Uudella testamentilla on samanlainen rakenne. Se alkaa historiallisilla kirjoilla, päättyy profeetallisella kirjalla ja näiden kirjojen välisissä kirjeissä on ohjeita nykyhetkessä elämistä varten Jumalan menneisyyden ja tulevaisuuden valossa. Tämä lineaarinen ymmärrys ajasta synnytti toivon käsitteen, kuten sveitsiläinen teologi Emil Brunner selittää: ”Kristinusko opetti maailman toivomaan, eli elämään nykyhetkessä tulevaisuuden valossa”.
Maallinen lineaarinen ajankäsitys, joka sulkee pois historiassa suvereenin Jumalan, oli raamatullisen käsitteen äpäräjälkeläinen ja tuki edistyksen myyttiä, joka vallitsi länsimaisessa yhteiskunnassa ihan viime aikoihin asti. Monet sivilisaatiot ovat yrittäneet ymmärtää ja mitata aikaa vuosituhansien ajan: egyptiläiset, babylonialaiset, assyrialaiset, roomalaiset, kiinalaiset, mayalaiset, juutalaiset ja muslimit. Vuosia mitattiin usein suhteessa kuninkaiden ja keisareiden hallintokausiin, esim. Keisari Tiberiuksen viidentenätoista hallitusvuotena…(Luukas 3:1).
Länsimaisesta kalenteristamme, joka on nyt maailmanlaajuisesti käytössä, on tullut välttämätön väline suurimmalle osalle maailman väestöstä monissa päivittäisissä askareissa, kuten juniin ja lentokoneisiin ehtimisessä, kokousten ja tapaamisten ajoittamisessa ja lasten kyyditsemisessä.
Tämä kalenteri kehittyi roomalaisesta kalenterista pitkän prosessin tuloksena. Julius Caesar uudisti vanhan roomalaisen kuukalenterin, joka oli oletetusti Romuluksen luoma. Kertomuksen mukaan Romulus hallitsi Rooman ensimmäisenä kuninkaana (735 eKr.-roomalaisen kalenterin 1. vuosi).
Caesar vaihtoi roomalaisen järjestelmän aurinkoon perustuvaan kalenteriin kuultuaan egyptiläisestä kalenterista Kleopatran kautta. Konstantinus piti kristinuskoa laajan keisarikuntansa yhdistämisen välineenä ja teki kolme suurta muutosta Caesarin kalenteriin. Sunnuntaista, Kristuksen ylösnousemuksen päivästä, tuli seitsemänpäiväisen viikon ensimmäinen päivä, mikä heijasti 1. Mooseksen kirjan luomistarinaa. Toiseksi, hän asetti kalenteriin kristillisiä juhlapäiviä, kuten esimerkiksi joulun vakituiseen aikaan. Kolmanneksi, hän teki pääsiäisestä jokavuotuisen juhlan, jota juhlittiin ensimmäisenä täyden kuun jälkeisenä sunnuntaina, päiväntasauksen jälkeen (eli kun yö ja päivä olivat saman pituisia). Ajankohta vaihteli vuodesta toiseen.
Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä saanut selville vuoden tarkkaa pituutta, joten tämä kalenteri osoittautui epätarkaksi ja aiheutti laajaa sekaannusta. Erinäiset tutkija-munkit jatkoivat kalenterin työstämistä, usein ristiriidassa apottien kanssa, sillä nämä paheksuivat moista epähengellistä pyrkimystä.
Dionysius, Roomassa toimiva apotti, toi anno Domini –käsitteen (jKr.) ”tehdäkseen toivomme perustan paremmin tunnetuksi”. Hänen laskelmansa, joka kenties heitti neljällä vuodella, on yhä nykyisinkin käyttämämme tapa laskea aika.
Benedictus loi luostarisääntöjä yleiseen käyttöön. Rukouksia tuli lukea kolmantena, kuudentena ja yhdeksäntenä tunteina. Tuntien mittaamista ja ilmoittamista varten tarvittiin menetelmää, joten hän käytti vesikelloja, aurinkokelloja ja kynttiläkelloja. Lopulta mekaaniset kellot keksittiin ja ne sääntelivät laajalti luostarirukouksia 1200-lukuun mennessä.
Kello, joka keksittiin suurin piirtein Kaarle Suuren aikoihin, muutti myös kristikunnan elämää. Sitä kutsuttiin keskiaikaiseksi latinaksi nimellä clocca (mistä myös sana clock tuli). Sitä käytettiin sekä kirkoissa että luostareissa. Kellot, jotka soivat rukousta tai liturgiaa varten, sääntelivät tuota pikaa sekä kaupunkilaisten että maalaisten elämäntapaa.
Pyhimyspäivät täyttivät vähitellen yhteiskunnan kalenterin. Osa niistä sai kansallisen tai maallisen merkityksen: esimerkiksi Pyhän Patrickin päivä maailman irlantilaisille tai Pyhän Nikolauksen päivä, jonka pyhimyksestä tuli lopulta Santa Claus. Vaikka asiaa ei välttämättä tunnusteta nykyisin, Raamatun vaikutus näkyy yhä yhteiskuntamme kalentereissa, kelloissa ja juhlapäivissä.
Raamatussa puhutaan myös ajasta, jota ei mitata päivissä tai vuosissa (kronos aika) vaan ajan kypsyydessä tai täyteydessä (kairos aika), esimerkiksi ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa”(Gal. 4:4). Siinä puhutaan myös siitä, mitä Augustinus kutsuu ”pyhäksi ajaksi”, eli ikuisuudesta. Monet ovat yrittäneet laskea ajan lopun hetken Raamatun perusteella mutta Augustinuksen neuvon mukaan tämä oli vain Jumalan tunnettavissa.
