“Kristinuskossa on kyse kuolemasta…ja ylösnousemuksesta!”
Tämä mieleen painuva lainaus Philip Jenkinsin erinomaisesta Eurooppateemaisesta kirjasta, God’s Continent (suom. Jumalan maanosa) herättää minussa vieläkin toivoa tälle maailmanosalle, joka on ollut eniten Jeesuksen tarinan ja sen hylkäämisen muokkaama.
Pääsiäisen sanoma, jota olemme viime viikonloppuna muistelleet, on Euroopalle toivon sanoma: kuolemaa seuraa uusi elämä ja Pyhä Henki murtautuu uusilla, odottamattomilla tavoilla tuoreella ylösnousemuselämällä, kun kaikki vaikutti menetetyltä.
Kirkon katoamista on ennustettu Euroopassa useaan otteeseen, joskus iloiten, joskus valittaen. Tarina ei ole kuitenkaan vielä päättynyt. Aivan kuten alkuperäisessä pääsiäistarinassa, se, mikä vaikuttaa lopulta, voi osoittautua uuden aluksi.
Vaikka Euroopan sanotaan tulevan uskonnollisesti pluralistiseksi ja jälkikristilliseksi, kristinusko on yhä kansallisten kulttuureiden viitekehys. Kristinusko on yhä vallitseva kulttuuri, se mitä sosiologit kutsuvat nimellä Leitkultur. Pluralistinen näkemys pitää kaikkia uskontoja saman arvoisina, mutta suurin osa maallisista eurooppalaisista pitää yhä kristinuskoa omana uskontonaan heidän etsiessä hengellistä merkitystä.
Sydänjuuria myöten
Järkyttynyt reaktio Notre Damen tulipaloon – sekä Ranskassa että maailmanlaajuisesti – paljasti ainakin syvän tietoisuuden tämän rakennuksen merkityksestä, (turistiaspektinkin yli). Kyseessä on eräs Euroopan suosituimmista turistikohteista, ja kirkolla käy vuosittain noin 14 miljoonaa vierailijaa, mikä merkitsee yli 38 000 vierailijaa joka päivä!
Kuten kaikki katedraalit, Notre Dame on hiljainen todistaja tarinasta, joka on muokannut Eurooppaa syvästi. Keskiaikaisessa yhteiskunnassa katedraali heijasti näkymättömän maailman suurempaa todellisuutta ja ilmensi yhteiskunnan integraatiota Kristuksen ympärillä. Katedraalin ristimuoto – jossa poikkilaiva oli ristin vaakasuora osa, joka kulki alttarin kautta ja erotti laivan kuorosta ja pyhäköstä – kuvasti myös ihmisen päätä, käsivarsia, ylävartaloa ja jalkoja. Ihminen oli makrokosmoksen mikrokosmos. Hän oli Jumalan temppeli: alttari oli sydän.
Katedraalit olivat keskeisessä asemassa Euroopan kulttuurikehitysten suhteen. Ne yhdistivät kaikki taiteenlajit, mukaan lukien arkkitehtuurin, muurauksen, veistoksen, maalaustaiteen, lasimaalauksen, kudonnan, seinävaatteiden kudonnan, musiikin ja liturgisen koreografian. Melkein kaikki kaupungin asukkaat olivat mukana rakentamassa kirkkoa yhteisenä projektina.
Notre Damen kuoronjohtajat olivat edelläkävijöitä nuottikirjoituksen kehityksen suhteen, sekä rytmin että sävelkorkeuden suhteen. Siitä motet(ranskan sanasta ‘mot’, joka merkitsee ‘sanaa’) levisi halki Euroopan 1200-luvulla ja toi neliosaisen harmonian – sopraanon, alton, tenorin ja basson.
Todistus
Kuullessani tulipalosta viime viikolla olin Pekingissä, paluumatkalla Uudesta-Seelannista Eurooppaan. George Weigelin kirja, The Cube and the Cathedral, (suom. Kuutio ja katedraali) nousi mieleeni. Kirjan otsikko luo kontrastin kahden maailmankatsomuksen välille. Niitä edustavat kaksi ikonista pariisilaista rakennusta: Notre Damen katedraali ja kuution mallinen La Grande Arche, joka rakennettiin monumentiksi ihmiskunnalle ja humanitaarisille ideaaleille. Weigel ehdottaa, että 110 metriä korkea kuutio on tarkoituksellinen viesti siitä, että humanismi voi nielaista taikauskon ja uskonnon, mitä edustaa ‘vain’ 68 metriä korkea katedraali. Hän kysyy, kumpi maailmankatsomus on kestävä.
Jean-Claude Guillebaud, ranskalainen kirjailija, joka kirjoitti kirjan ‘Re-founding the World: The Western Testament’ (2001), vastaa, että 1900-luku oli pettymyksen vuosisata. Marksisimi, evoluutio, sosialismi, hedonismi, kulutuskulttuuri, globalisaatio, humanismi, skientismi ja militarismi ovat kaikki pettäneet meidät. Kristinusko keksi yksilön ajatuksen, kuten myös tasa-arvon ajatuksen. Hän uskoo, että tulevaisuus täytyy laskea jälleen juutalaiskristillisille perustuksille.
Tulipalo muistutti minua myös todistuksesta, jonka olin kuullut Eurooppalaisessa rukousaamiaisessa Brysselissä. Sen piti ranskalainen tv-juontaja ja koomikko Frigide Barjot (muunnelma Brigitte Bardot’sta). Barjot on 50-vuotias ulospäin suuntautunut blondi, joka kuvailee itseään ‘rakkauden anarkistiksi’. Hänestä tuli kansallinen hahmo, kun hän vuonna 2013 johti yli miljoonan ihmisen marsseja, joissa vastustettiin homoliiton sallivaa lainsäädäntöä. Hän painotti, että jokaisella lapsella tulisi olla oikeus yhteen isään ja yhteen äitiin. Barjot’lla ei ollut hengellistä taustaa ja hänen vanhempansa olivat eronneet. Hän kertoi epätoivoisessa elämänvaiheessa tapahtuneesta käännöskohdasta hänen ystävänsä vietyään hänet urkukonserttiin Notre Damen katedraaliin. Hän oli yllättäen kokenut Jumalan läsnäolon ja oli jäänyt paikalleen konsertin loputtua ja rukouksien jo alettua seuraavassa jumalanpalveluksessa. Jumalan rakkautta käsittelevä saarna, jonka hän siellä kuuli, muutti hänen elämänsä ikuisiksi ajoiksi.
Barjot’n henkilökohtainen ylösnousemus hengellisestä kuolemasta on tapahtunut, tapahtuu yhä ja tulee tapahtumaan monta kertaa henkilökohtaisilla ja yhteisöllisillä tasoilla. Jumala ei ole vielä päättänyt työtään Euroopassa! Kuten pääsiäinen osoittaa, peli ei tosiaankaan ole vielä pelattu.
Tämän takia me pidämme State of Europe -foorumin tänä vuonna Bukarestissa, maisterintutkinto-ohjelman lähetysjohtajuudesssa ja Eurooppa-opinnoissa, joka alkaa Amsterdamissa kesäkuussa (17.-20.) ja Eurooppa-opintojen Masterclass-kurssin Amsterdamissa tänä kesänä (30.7.-3.8.). Tervetuloamukaan!
