Kun nuorin pojistani esitteli tulevan vaimonsa yli 90-vuotta vanhalle äidilleni skypen kautta, tämän ensimmäinen kysymys oli: ‘Mitä sinä opiskelet, kultaseni?’ Vastaus oli: ’Teologiaa’. ‘Oi, kuinka tylsää!’ äitini vastasi spontaanisti. Äiti oli käytännön ja kokemuksen (pikemmin kuin teorian) ihminen.
Monille meistä teologiassa oli kuivien saarnojen, kirkkojen välisten väittelyiden ja hajaantumisen ainesta. Sitä löytyi pastorin toimiston pitkissä riveissä nahkakantisia opuksia. Ja se oli hyvin kaukana jokapäiväisestä elämästä.
Jotain äitini reaktiosta säilyi omassa asenteessani vuosien halki. Olin puuhastellut teologisten opintojen reunoilla, poiminut perusteemoja ja perustermejä sieltä sun täältä ja osallistunut raamattukursseihin (sekä opettanut niitä). Mutta äitini tapaan olin arvostanut enemmän käytäntöä ja kokemusta sekä halunnut ymmärtää, kuinka vaikuttaa ympäröivään maailmaan.
Kuitenkin nyt valmistaessani tämän viikon intensiivistä osaa lähetysjohtajuuden ja eurooppaopintojen maisterintutkinto-ohjelmaa, jossa Schuman Centre tekee yhteistyötä ForMission Collegen kanssa, olen herännyt vallankumoukseen, joka on ollut käynnissä teologisissa piireissä viimeisten vuosikymmenien ajan. Aiheemme on kontekstuaalinen teologia, johon sisältyy kristillisen sanoman ymmärtäminen ja eläminen tietyssä paikallisessa kontekstissa.
Aivan kuten alkukirkon tuli murtautua juutalaisesta viitekehyksestään, josta se oli noussut saavuttaakseen ympäröivän maailman, näin myös nykypäivän kirkon on täytynyt murtautua länsimaisesta viitekehyksestään, jotta siitä voisi tulla totisesti globaali kirkko, joka on vapaa läntisistä, modernistisista oletuksista.
Noin viiden vuosisadan ajan protestantit olettivat uskonpuhdistuksen olevan teologian ja kirkkorakenteiden normi. Tärkeiden opillisten oivallusten myötä nämä oletukset vietiin ulkomaille lähetystyön kautta läntisten kirkkokuntavirtausten ja niiden teologisten oikeutusten mukana ja näin niistä tuli osa kristinuskon vientimalleja. Teologia akateemisena oppiaineena seurasi valistusta ja piti näin ollen itseään puhtaana tietona, joka ilmaistiin propositioina. Kirkkokunnat ja järjestöt tunsivat tarpeen luoda lausuntoja uskostaan, mikä johti moneen riitaan ja repeämään.
Teologian vapautuminen
1960-luvulta lähtien, kun dekolonisaatio vapautti ei-länsimaiset ajattelijat ajattelemaan raamien ulkopuolella, vaihtoehtoiset kulttuuriset ja teologiset näkökulmat kehittyivät. Länsimaisen kirkon teologiat nähtiin oman kontekstinsa ja aikansa tuotteina, tiettyjen oletusten ja sokeiden kulmien kanssa. Latinalaiset amerikkalaiset kuten Orlando Costas, Rene Padilla ja Samuel Escobar olivat muiden joukossa ensimmäisiä, jotka haastoivat länsimaista tapaa lukea Raamattua ja nostivat esille protestanttisia sokeita kulmia, varsinkin oikeuden, rasismin, politiikan, talouden ja kirkon järjestykseen liittyvissä kysymyksissä.
Kirkon ja kansainvälisen kulttuurin kasvava globalisaatio loi uusia keskustelutovereita ja näin rikkoi läntisen ajattelutavan hegemonian. Lesslie Newbigin ja David Bosch olivat kaksi johtavaa henkilöä, joilla oli läntinen koulutus ja kuitenkin laaja kokemus muusta maailmasta. He haastoivat lännen kulttuurisia ja ajallisia oletuksia. Bosch huomasi, että teologisessa ajattelutavassa oli tapahtumassa paradigman muutos länsimaiden ulkopuolella olevien teologien kautta. He painottivat, että lähetystyö, teologia ja konteksti loivat kolmenvälisen suhteen. Jotkut kutsuivat tätä muutosta ‘teologian vapautukseksi’.
Kontekstuaalinen teologia kääntää ylösalaisin ylhäältä alas tulevan elitistisen ymmärryksen, että teologia on vain ammattilaisia varten. Se keskittyy ruohonjuuritasoon ja sisällyttää koko kristillisen yhteisön teologian avaamiseen. Se aloittaa alhaalta, paikalliselta tasolta, tietystä konkreettisesta asiasta pikemminkin kuin korkeamman tason ‘propositionaalisista totuuksista’. Samaan tapaan kuin Jumala kontekstualisoi itsensä Jeesuksessa Kristuksessa tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, niin kaikki lähetystyö oli lähtökohtaisesti kontekstuaalista.
Tämä johtaa suhteeseen paikallisen kirkon ja sen fyysisen sijainnin välillä. Systemaattinen teologia ei yleensä esitä kysymyksiä kirkon ja kulttuurin välisestä erosta. Kontekstuaalinen teologia kysyy: miltä Jumalan hallintavalta näyttää tässä kontekstissa? Ja mikä on kirkon rooli tämän muutoksen tuomisessa?
Kuunteleminen, huomaaminen, näkeminen
Paikallinen kirkkokulttuuri on kehittynyt sellaiseksi, että kirkosta on tullut paikka, jonne ihmiset tulevat sekä läheltä että kaukaa osallistumaan kirkon toimintaan kuitenkaan olematta juurikaan yhteydessä lähiympäristöön. Kyseessä on usein kirkkokeskeinen kulttuuri, joka harjoittaa yhteiskunnassa yleistä markkinamentaliteetin kuluttaja-asiakas mentaliteettia.
Kontekstuaalinen teologia hyväksyy kirkon tehtäväksi sen, että sen tulee olla hyvä uutinen lähiympäristössä varsinkin ihmisille, jotka ovat yhteiskunnan laidoilla. Tämä tarkoittaa yhteisön kuuntelemista, mikä on vaikeaa meille aktivisteille, jotka ovat tottuneet puhumaan ja antamaan vastauksia. Se hyväksyy, että Jumala toimii jo lähiympäristössämme. Meidän tulee oppia huomaamaan hänen läsnäolonsa ja toimintansa sekä oppia toimimaan sen kanssa, mitä hän jo tekee. Siihen kuuluu sen odottaminen että näemme Jeesuksen tavallisessa jokapäiväisessä elämässä eikä pelkästään ‘pyhissä’ aktiviteeteissa ‘pyhissä’ paikoissa.
Kontekstuaalinen teologia on polku kohti kohtaamista Jeesuksen ja toisten kanssa. Haastavaa muttei tylsää.
