Eurotunnelivisio

tammikuu 20, 2020

Taloustieteilijä Dublinista kertoi mielipiteensä Brexitistä Irlantia koskevassa dokumenttielokuvassa, jonka katsoin viikonloppuna. ‘Me irlantilaiset olemme aina olleet altavastaajia’, hän sanoi, ‘joten meidän on helpompi suhtautua ymmärtävästi toisia kohtaan. Olemme aina kärsineet alemmuuskompleksista.’ 

Britit olivat aina vuorostaan tottuneita olemaan voima-asemassa, hän jatkoi, valloittajina, imperialisteina ja siirtomaiden hallitsijoina. Heillä oli aina ollut ylemmyyskompleksi. Tämän takia heille oli vaikeaa olla osa Euroopan unionia, olla vain yksi maa muiden joukossa ja tämän takia he ajattelivat, että pystyisivät kulkemaan yksin. Mutta he eivät olleet ymmärtäneet, kuinka paljon maailma oli muuttunut.

Irlantilaisen taloustieteilijän voisi odottaakin puhuvan näin. Minua sävähdytti kuitenkin se, että hän olisi voinut kuvailla eurooppalaisten asennetta maailmaa kohtaan samoin sanoin.

Meillä eurooppalaisilla on ollut vaikeuksia huomata vallan muutoksia, joita tapahtuu nopeasti muuttuvassa maailmassamme. Eurooppalaiset ovat aina kokeneet olevansa maailman kehitysten keskiössä, viemässä sivistystä ja teollista kehitystä maailmalle näyttäen toisille kansoille, kuinka johtaa hallituksia, luoda oikeusvaltio ja tuottaa korkealaatuisia tavaroita (puhumattakaan vallankumousten ja maailmansotien aloittamisesta…). Vaikka Yhdysvalloista tuli maailman voimakkain maa toisen maailmansodan jälkeen, Eurooppa pysyi kylmän sodan ja sen dramaattisen lopun näyttämönä.

‘Usko on yhtä kuin Eurooppa’

Kristikunnan näkökulmasta Eurooppa on aina ollut roomalaiskatolisen kirkon istuin, ja sen johdossa on ollut eurooppalainen paavi 700-luvulta lähtien. Jopa nykyisellä paavilla, jota yleisesti ylistetään ensimmäisenä ei-eurooppalaisena Rooman piispana, on italialaiset vanhemmat. Kuinka usein onkaan sanottu ‘Eurooppa on kristikunta ja kristikunta Eurooppa’?! Tai runoilija-kirjailija Hilaire Bellocin sanoin, ‘Usko on Eurooppa ja Eurooppa on Usko’.  

Eurooppa oli uskonpuhdistuksen näyttämö (mainitsematta sitä seuranneita uskonnollisia sotia). Oli loogista pitää vuoden 1910 Edinburghin lähetyskokous Euroopassa. Paikalla oli vain 18 ei-länsimaista edustajaa yli 1200 edustajan joukossa. Suurin osa osallistujista tuli Pohjois-Amerikasta ja Pohjois-Euroopasta. Oli kenties myös loogista pitää Kirkkojen maailmanneuvoston perustamiskokous Amsterdamissa vuonna 1948.

Kristinusko ei kuitenkaan ole koskaan ollut olennaisesti eurooppalainen ja elinaikanani kaikki on muuttunut. Maailman kristinuskon painopiste on siirtynyt. Se, mikä alkoi Jerusalemissa ja siirtyi nopeasti Antiokiaan, Ateenaan ja Roomaan ei ole siirtynyt pelkästään Atlantin poikki vaan on nyt levinnyt myös etelään ja itään: Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan, missä se kasvaa räjähdysmäisesti.

Tapahtumien mittakaava on laajalti piilossa meiltä, jotka elämme kristillisyyden jälkeisessä kulttuurissa. Kärsimme häiriöstä, jota voisimme kutsua eurotunnelivisioksi. Uutisemme keskittyvät Eurooppaan tai ainakin omaan kansaamme ja mediahahmoihimme. Olemme olleet liian huolissamme seurakuntaosallistumisen pienenevistä luvuista ja liian keskittyneitä omaan kutistumiseemme huomataksemme, että Usko on nyt Afrikka, Aasia ja Latinalainen Amerikka.

Valtava väkiluku

Missään Euroopassa ei ole jumalanpalveluksia samassa mittakaavassa kuin Yoido Full Gospel -kirkossa Seoulissa, Koreassa, jossa pastorina toimii David Yonggi Cho. Kirkossa on enemmän jäseniä kuin Amsterdamissa on asukkaita! Olen henkilökohtaisesti kokenut, kuinka kirkon valtava ihmisjoukko liikkuu nopeasti valtavaan auditorioon kuin hyvin käyttäytyvät jalkapallofanit edellisen jumalanpalveluksen väen poistuttua tehokkaasti – ja kyseessä oli vain yksi viikonlopun monista jumalanpalveluksista.

Karismaattisten katolisten johtaja Ralph Martin, jonka tapasin ensimmäistä kertaa vuonna 1975, totesi kaksi vuosikymmentä sitten, että koko ihmiskunnan historiassa ei ole ollut yhtäkään ei-poliittista, ei-sotilaallista, vapaaehtoista liikettä, joka olisi kasvanut yhtä nopeasti kuin helluntailais-karismaattinen liike edeltäneiden 25 vuoden aikana. Kardinaali Kasper, entinen Paavillisen kristittyjen yhteyden edistämisen neuvoston johtaja, arvioi kymmenen vuotta sitten, että maailmassa oli noin 600 miljoonaa helluntailaista ja karismaattista kristittyä, mikä on enemmän kuin neljäsosa kaikista maailman kristityistä ja enemmän kuin koko EU:n väkiluku.

Odottamattomin ja yllättävin kristittyjen kasvu on tapahtunut Afrikassa, jossa kristittyjen määrä on nelinkertaistunut 50 vuoden aikana noin 600 miljoonaan, eli kaksinkertaistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana! Suurin osa tästä kasvusta on tapahtunut paikallisten omissa kirkoissa, mutta tästäkin huolimatta jopa anglikaanisen yhteisön kirkoilla Afrikassa on useampi miljoona enemmän jäsentä kuin kaikissa Britannian, Euroopan ja Yhdysvaltojen anglikaanisissa kirkoissa yhteensä. Nigeriassa on jopa muutamia kirkon auditorioita, joihin mahtuu 40 000 – 500 000 ihmistä!

Vuoteen 2050 mennessä Nigeria tulee olemaan väkiluvultaan Yhdysvaltoja suurempi; vuoteen 2100 mennessä siitä tulee maailman kolmanneksi suurin kansa Intian ja Kiinan jälkeen ja siellä tulee olemaan enemmän kristittyjä (ja muslimeja) kuin missään muussa maassa.

Meidän eurooppalaisten tulee siis kohdata syvälle juurtuneet ylemmyyden asenteemme, murtautua ulos eurotunnelivisiostamme ja olla valmiita oppimaan kasvavista ei-länsimaisista kirkoista.




Vastaa